HALUATKO? PIENI KIRJA SUOSTUMUKSESTA

 

ELINA NIKULAINEN : HALUATKO? 

PIENI KIRJA SUOSTUMUKSESTA

269s. 

S&S 2024

Saatu arvostelukappaleena

Suomi astui valtiona viimein yhtä askelta lähemmäs nykyaikaa, kun uusi suostumusperustainen seksuaaliväkivaltalaki tuli voimaan Marinin hallituksen aikana (eikä nyt sitten ajatellakaan kuinka 1950-luku on joutunut soittelemaan jatkuvasti ja pyytämään purevalta orpo-hallitukselta asenteitaan ja argumenttejaan takaisin). Seksuaalinen väkivalta määrittyy siis lain edessä vahvemmin sen kohteen, uhrin, ei tekijän näkökulman kautta, ja se jos mikä on yksi tärkeimpiä aiheeseen liittyviä uudistuksia vuosikausiin. 

Mutta mitä suostumus siis oikein tarkoittaa? Miten se määritellään? Kuka suostuu ja mihin, miten pitävä kerran sanottu kyllä on ja voiko sen perua milloin tahansa? Tähän teemaan pureutuu Elina Nikulainen alkuvuonna julkaistussa teoksessaan Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta. Siinä hän käy läpi paitsi sen mitä suostumus tarkoittaa ja mitkä elementit kuuluvat siihen olennaisesti myös sen, mitä se ei tarkoita. Ja miksi elämme yhteiskunnassa, jossa ei'n sanominen ja ilmaiseminen on edelleen hurjan vaikeaa, eikä sen koskaan pidä olla siis vain yhden osapuolen vastuulla, mitä seksin harrastamiseen tulee.

Nikukainen jakaa suostumuksen oman käännöksensä avulla seuraavaan iskulauseeseen: se on kuin TATTI, kepeästi pystyssä ja helppo huomata. Suostumus on siis

Takaisin vedettävää

vapaasti Annettua

Tietoon perustuvaa

Tiettyä

Innostunutta

Nikulainen avaa jokaisen kohdan rauhassa ja selkeästi: takaisin vedettävä tarkoittaa sitä, että toiminnan saa lopettaa ihan missä vaiheessa tahansa, vaikka kerran olisi jo illan tai hetken kohdalla sanonut kyllä. Ei on siis ei, vaikka olisitte jo kaksin alasti, ja mieli muuttuu viime hetkellä. Vapaasti annetulla Nikulainen painottaa kirjaimellista suostumuksellisuutta, siis sitä, että suostumuksen saamiseen ei saa koskaan liittyä painostusta, vonkaamista tai toisen tunteisiin vetoamista. Myöskään nukkuva, sammunut tai muuten heikosti tajuissaan oleva ei koskaan voi antaa vapaata suostumusta. Tietoon perustuva suostumus pitää huolen, että ihminen tietää, mihin suostuu, millaisia seurauksia suostumuksella on ja että suostumusta saadakseen ei saa valehdella, jättää jotain kertomatta tai kertoa vasta myöhemmin (tämä voi olla toim.huom. myös naisen puolelta valehtelua, että käyttää ehkäisypillereitä, vaikkei käytäkään). Tietty syventää myös edellistä, sillä jos on sovittu vaikkapa kondomin käytöstä, sitä ei saa ottaa kesken pois tai syyllistyy seksuaalirikokseen. Tiettyys muistuttaa myös sopimuksen kertaluonteisuudesta: se, että kerran on tehty jotain, ei ole automaattinen lupa tehdä aina niin. Innostus liittyy vahvasti vapaasti annettavuuteen,  vilpittömään haluun ja aitoon suostumukseen.

x

Nikulaisen teos sekä alkaa että päättyy suostumuksen ja halun riemuihin, yhteisiin sopimuksiin, seksuaaliseen mielihyvään ja luottamuksen perusteisiin. Hän valottaa aihetta runsailla kulttuuriviittauksilla, ja käsittelee suostumusta ja sen puutetta etenkin elokuvien ja tv-sarjojen kautta. Näkökulma on oivallinen, vaikka se jättää kirjan kohderyhmän hieman hämäräksi – kun kulttuuriviittaukset ovat suunnattu pääsääntöisesti tällaisille 40 ikävuotta läheneville varhaiskeski-ikäisille ihmisille, en ole ihan varma saavuttaako ko. teos juuri sitä porukkaa, kuka kirjaa eniten tarvitsisi. Eipä sillä, ei se minullekaan, jo vuosikausia itseäni feministiksi tituleeranneelle itselleni ole aina aukotonta, helppoa tai auvoista pitää omista rajoistaan kiinni, ja taas toisaalta haluaisin ajatella, että nuorempi polvi taas on jo pidemmällä tämän asian suhteen. Paitsi okei, tuoreet asennemittaukset yhä konservatiivisemmasta nuorten miehen kasvavasta joukosta ei kyllä aivan tue tätä mutuilua, mutta sitten taas tarvittaisiin aivan toiset kulttuuriviittaukset kuin mitä kirja tarjoaa, otaksuisin. Niin tai näin, tällä näkökulmavalinnalla olen hieman huolissani siitä, tavoittaako tämä kirja heitä, kenet sen kaikkein kipeimmin pitäisi tavoittaa. Mutta ehkä se tavoittaa edes heidät, jotka tavoittaa heidät, jotka sen kannattaisi tavoittaa, joten toivoa on. Keskustelu ja kirja kerrallaan.

Osa kulttuuriviittauksista menee siis osin ohi eikä ehkä aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla, mutta on tässä teoksessa paljon timanttiakin. Nikulainen on ehdottomasti vahvimmillaan perustellessa sitä kulttuuria, joka on opettanut meidät vieroksumaan suostumusta, näyttänyt, miten (naisen) rajoilla ei ole väliä. Miten esimerkiksi stalkkaamiseen ja vainoamiseen perustuva väsytystaistelutrooppi antaa kuvaa siitä, miten naisen ei on aina lopulta kyllä, kun mies on vain tarpeeksi sitkeä, tai miten nuoren ja lupaavan miehen tulevaisuus on aina tärkeämpi silloinkin kun hän on seksuaaliväkivallan tekijä eikä sen kohde.  Lupaavia nuoria miehiä on meillä täällä Suomessa ihan tosielämässäkin: eräs juontaja on saanut seksuaalirikostuomiostaan huolimatta jatkaa mainoskanavan vakihahmona, onhan hän kiltti, katuva ja niin sympaattinen. Jääkiekkoa ammatikseen ennen pelannut, raiskaustuomion saanut henkilö sai taas ihan vasta julkisuudessa enemmän sympatiaa puolelleen kuin raiskauksen uhri – ja on niin kovin harmi, että tällainen potentiaalinen kansallissankari joutui joukkueensa irtisanomaksi, että monet hänen toverinsa tulivat aivan julkisuuteen asti puolustelemaan rikoksentekijää vedoten ”yhteen virheeseen” muuten niin hyvän jätkän elämässä. Ihmiset sukupuoleen katsomatta tahtovat asettua tarinassa lupaavan nuoren miehen, ei rikoksen kohteeksi joutuneen naisen (eikä muunsukupuolisen, saati toisen miehenkään) puolelle. Toki vankeusrangaistus ja uran (hetkellinen?) taukoaminen ovat jo rangaistuksia sinänsä, mutta vaikea kuvitella, että kukaan asettuisi samalla tapaa yhden talousrikoksen tehneen lupaavan nuoren naisen puolelle. Hän on saanut ansionsa mukaan, ja hyvä jätkä -tarinassa paikoin myös silloin, kun hän on raiskauksen uhri. 

Apple TV:n Bonnie Garmusin n romaaniin perustuvassa Lessons in Chemistry -sarjassa kuvataan vähän uusin silmin tätä juonikuviota: Elizabeth Zott on lupaava nuori kemisti 1950-luvun Amerikassa, mutta hänen jatko-opintonsa tyssäävät seksuaaliseen väkivaltaan ja kieltäytymiseen pyytää itse anteeksi rikoksen uhriksi joutumisesta. Näkökulma on tärkeä ja hieno, mutta se ei mene ihan tarpeeksi pitkälle: Elizabethin eheyttää mies, joka yhtäkkiä kunnioittaakin hänen rajojaan (hurraa toki sille!), ja kohtausta seuraavassa seksiin viittaavassa kohdassa trauma onkin yhtäkkiä tipotiessään. Kuvio on kaunis, siis se, että toki trauma paranee usein vastakokemuksilla, mutta kompastuu hieman omaan naiviuteensa; tarvittiin jälleen mies pelastamaan nuori ja lupaava nainen. 

Niin toki tarvitaankin - suostumuskulttuuri eheyttää paitsi rikoksen uhreja myös kaikkia muita rikoksen uhriksi joutumista pelkäävää. Miehiä tarvitaan raiskauskulttuurin murtamiseen, ihan erityisesti. Toki ihaninta Lessons in Chemistryssä tohtori Calvin seisoo maisteri Zottin rinnalla joka paikassa, ja se on  i h a n a a, mutta trauman syvyyden ja sen helpon ratkaisun välinen tasapaino ei ole aivan kunnossa, että ko. kuvion voisi purematta niellä. On siis pakko kysyä, että kenelle ko. raiskaus tehtiin? Viihteelle vai miesten voimauttamiseksi? Kuten Nikulainen kirjoittaa, ”väkivalta ja trauma ei oikeastikaan vain häviä. Vaikka väkivallasta ja sen todistamisesta voi selvitä, se ei tapahdu saman tien ja keho kantaa seurauksia vielä pitkään.” Siksi tämän näyttämättä jättäminen Lessons in Chemistryssa saakin juonikäänteen lopulta toimimaan itse itseään vastaan.

x

Mutta entäs miehet, kysyy aina joku kulman takaa ilmestynyt hahmo. Nikulainen vastaa topakasti,  että samalla jokaisen miehen pahin pelko on tulla syytetyksi raiskauksesta, mikähän lie jokaisen naisen pahin pelko voisi olla samassa skenaariossa? On ihan varmasti kamalaa, että koko ura ja elämä voi hajota rikossyytteen takia. Mutta olisiko kuitenkin kamalampaa, että se hajoaa rikoksen uhriksi joutumisesta? Ja että välttääkseen turhat syytteet voikin itseasiassa olla ihan vain, no, ihmisiksi? Tässäkin tarinassa kun pahiksiksi maalataan naiset, nuo katalat viettelijättäret ja kostajat, jotka milloin tahansa vaanivat syytöntä miestä kulman takana. Todellisuudessa tosin tällaista tapahtuu vain kerran 99 todellista tarinaa kohtaan. Samalla taas 500 000 naista joutuu vuosittain seksuaalirikoksen kohteeksi samalla kun vain 209 miestä tuomitaan teoistaan. Kumpikohan ilmiö siis lopulta on se, mistä yleisesti kannattaa pitää enemmän meteliä? Aina kun haluaa keskustella turhista syytöksistä, kannattaa muistaa Nikulaisenkin esiinottama fakta, että mies joutuu todennäköisemmin itse raiskatuksi kuin syytetyksi turhaan raiskauksesta.

x

Ein sanominen ei ole aina helppoa – minullekaan. Olen viimeisten vuosien aikana vedonnut huonoon elämäntilanteeseen, ettei tarvitsisi sanoa suoraan ei. Olen antanut toisen jäädä yöksi, koska en jaksanut enää kolmatta kertaa sanoa ei, kun toinen pyysi ja pyysi (ja vaikka "mitään ei edes tapahtunut", sain aamulla paniikkikohtauksen tyypin lähdettyä, enkä jatkossa kyennyt olemaan hänen seurassaan saamatta inhon väristyksiä, koska rajojani oli rikottu. Dumppasin ko. tyypin, mutta en saanut koskaan kerrottua miksi). Olen vetänyt kättäni pois ja seuraavaksi jo työntänyt kirjaimellisesti kyynärvarrella toista kauemmas kun hän on ilman suostumustani yrittänyt väkisin viedä kättäni haarojensa väliin. Huomaan kavahtavani aina kun mieheltä tulee kuvaviesti, enkä tiedä sen kontekstia. Silloinkin kun mies on hyvä ystäväni tai kumppanini, joista järjellä tiedän, etteivät he lähettäisi kuvia sukuelimistään pyytämättä siihen lupaa. Miellytän ja hymyilen, alistun ja väistän, etsin pakoreittejä, jotta ei tarvitse sanoa ei. 

Joten siksi ja kaikista muista maailman syistä: mikään, toistan, mikään, ei ole kuumempaa, seksikkäämpää ja kiihottavampaa kuin ihminen, joka kysyy lupaa koskettaa. Kertoo, että hänen tekisi mieli suudella minua, ja odottaa vastaustani ennen kuin suutelee. Kysyy mistä pidän, ennen kuin tekee asioita, joista arvelee minun pitävän. Kysyy haluanko, ennen kuin etenee seuraavaan vaiheeseen kosketuksessa. Ja mikään, toistan, mikään, ei luo seksiin parempaa, turvallisempaa ja vapautuneempaa ilmapiiriä, kuin täydellinen luotto siihen, että sen voi lopettaa ihan milloin tahansa. Juuri ennen aloittamista, heti aloittamisen jälkeen, jos mieli muuttuu. Vain täydellisen, vastavuoroisen vapaaehtoisuuden kautta nautinto on aidosti mahdollista.

Helmet-haaste 2024: 26. Kirjan nimessä on sana kirja

MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

BENJAMÍN LABATUT : MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

213s.

Tammi 2023

Alkuteos: Un verdor terrible, 2019

Suomennos: Antero Tiittula

Mitä eroa on tiedolla ja näyllä? Milloin kuvitellusta tulee totta, miten ajatelmasta tulee tiedettä? Missä kulkee jopa nerouteen asti yltävän kuvittelukyvyn ja hulluuden raja-aidat? Voiko fiktiota erottaa koskaan faktasta tai faktaa fiktiosta? Tätä kaikkea ja niin paljon muuta kysyy chileläisen Benjamín Labatutin ensimmäinen suomennettu teos Maailman kauhea vihreys, joka tarttui alunperin lukuun muistaakseni, koska Helmi Kekkonen sitä kovasti kehui.

"Herättyään torstaiaamuna kahdeskymmenestoinen huhtikuuta 1915 sotilaat näkivät valtavan vihertävän pilven, joka mateli heitä kohti ei-kenenkään-maalta. Se oli kaksi kertaa ihmistä korkeampi, paksu kuin talvisumu ja ulottui horisontin poikki kuuden kilometrin levyisenä. Sen edetessä puiden lehdet lakastuivat, linnut putosivat kuolleina maahan ja ruoho muuttui kelmeän metallinväriseksi. Ananasta ja lipeää muistuttava tuoksu kutitti sotilaiden kurkkua, kun kaasu reagoi keuhkojen limakalvoilla muodostaen kloorihappoa."

Maailman kauhea vihreys on viehättävä hybridi tiedettä ja kaunokirjallisuutta. Se tempaa mukaansa välittömästi, jo ensimmäisellä sivulla onkin yhtäkkiä osana luentoa preussinsinisestä, syanidikapseleista ja natsioikeudenkäynneistä, toisen maailmansodan jälkinäytöksissä. Teos etenee luento luennolta, tieteen läpimurto toisensa jälkeen, kunnes yhtäkkiä, noin kirjan puolivälin kohdilla, eteen ilmestyykin prologi. Juuri kun luulin ymmärtäväni mitä luen, keikauttaa Labatut asetelman päälaelleen, ja lähteekin aivan uuteen suuntaan. 

Booker-ehdokkaaksikin noussut romaani häikäisee paitsi rakenteeltaan myös sisäisiltä kysymyksiltään. Labatut leikittelee mestarillisesti toden ja kuvitellun ohuilla rajapinnoilla, kuljettaa fiktiota faktan sekaan, sekoittaa totta keksittyyn. Mitä pidemmälle Labatut menee, sen vahvemmin mielikuvitus vie todelta vallan ja samalla sen todemmalta kuviteltu tuntuu. Rakenne on kiehtova ja koukuttava, se muistuttaa taipumuksestamme tarinallistaa ja täyttää tieteen jättämät aukot mielikuvituksella. 

Toisaalta Labatut esittää myös yhden etenkin matemaattis-luonnontieteellistä tutkimusta eniten pohdituttavan kysymyksen ihan jokaiselle: jos tutkija löytää jotain, minkä potentiaalinen tuhovoima voi kadottaa koko ihmiskunnan, mikä on hänen vastuunsa tieteentekijänä? Kenelle hän luo tietoa? Mihin sitä voidaan käyttää? Voiko löytöä tehdessä edes lopulta ennustaa, mitä onkaan todellisuudessa löytänyt? Ja voimmeko me joskus löytää, ymmärtää jopa liikaa? Milloin tiede menee liian pitkälle, mitkä asiat olisi tärkeä jättää aidosti ymmärryksen ohuen verhon toiselle puolelle? Mitä teemme kyvyllä häikäistyä alkuräjähdyksen valolla, jos samalla tiedolla voidaan poistaa koko oma olemassaolomme? 

Labatutin kieli on kiehtovaa, kaunista, elävää. Se virtaa ja kuljettaa mukana, näyttää kauheudet rauhallisesti, rauhan hetket kaiken sen kaoottisuuden läpi, jota ihminen jatkuvassa hälytystilassaan niihin sijoittaa. Romaanilla on toki suvantokohtansa, sekä absoluuttisen täydellisestä kirjasta hieman alemmalle portaalle pudottava heikkoutensa: eikö edes todellisista tieteentekijöistä voi kirjoittaa fiktiivisesti ilman, että mukaan täytyy aina saada kohtaus vanhasta ukkelista kopeloimassa teini-ikäistä impeä? Niin kuin c'mon Labatut, näytät 99% ajasta pystyväsi parempaan, miksi mukaan täytyy ottaa auliisti itseään tarjoava teinin kehoon kirjoitettu Mies Fantasia, kun se ei edes mitenkään mihinkään liity? Tai jos liittyy, niin se ei kyllä tarinaan mitään tuo, ainoastaan vie. Ihmismielen viheliäisyyden ja heikkouden kuvaaminen tällä iänikuisella troopilla on ainoastaan väsynyttä ja tylsää. Tätä näkemystä tosin saa haastaa: lupaan tarjota kahvit, jos joku osaa analysoida tämän käänteen merkityksellisyyden niin, että alankin fanittaa sitä.

Mutta noin muutoin Maailman kauhea vihreys on kertakaikkisen täydellinen romaani noin perusasetuksiltaan tällaiselle tiedenörtille ja -fanille kuin itse olen. Se tuo fysiikan niin kvantti- kuin avaruustieteen tasollakin ymmärrettäväksi, näyttää löydöt löytäjiensä kautta, tuhovoiman mielen tuhoutumisten maisemissa. Mitä pidemmälle romaani etenee, sen enemmän se ottaa vapauksia, kuvittelee, täyttää, kysyy ja kyseenalaistaa. Sitä ahmii ahmimistaan, ja välillä täytyy aivan pysähtyä muistamaan, ettei tämä kaikki ole totta, vaikka se voisikin olla. Tiede on, toki, mutta tieteen ja kuvittelunkin väliin on hyvin vaikea piirtää selkeää viivaa. Kuvittelustahan kaikki tiedekin lähtee, jolloin todellisuuden ja ymmärryksemme välissä on aina vain ja ainoastaan aivojemme totaalinen rajallisuus. Suurimmat löydöt uhraavat tuon rajallisuuden suojaavat tekijät, mutta uhraavatko ne myös ihmiskunnan ja luonnon sellaisina kuin olemme tottuneet ne ymmärtämään?

Helmet-haaste 2024: 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle

LIV!

 

HELMI KEKKONEN : LIV!

183s.

Siltala 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

Liv, perheen iltatähti, on tullut saaristoon, kesäpaikalle siskojensa Telman ja Ellenin, Ellenin lapsen Teon sekä äitinsä kanssa. On loppukesän ennätyshelteet, taivas niin sininen, ettei muita värejä edes muista. Kallio on lämmin, meri vilvoittaa, kun jostain ilmestyy yhtäkkiä mies, Paul tai Pauli, Liv ei ole aivan varma. Miehessä on jotain, mitä on vaikea sanoittaa, mutta hän päättää kuitenkin tavata tämän uudestaan, kahden kesken, illallisen merkeissä. Liv valmistautuu kinastelevan ja kupruilevan perheensä keskellä, välttelee vastaamasta isänsä viesteihin, välttelee kertomasta minne on menossa. Hän huikkaa lähtevänsä kävelylle, jonka jälkeen kaikki voisi olla toisin. Jonka jälkeen kaikki on toisin.

"Liv nautti katseista, mutta ei juossut niiden perässä, ja se teki kaikesta hänelle aika helppoa – kun huomiota ei tarvitse, sitä sai. Joskus minusta tuntui, että hänen tarvitsi vain saapua paikalle ja heti alkoi tapahtua, hänessä oli öisin sellaista säteilyä, jota on mahdoton sivuuttaa. Muiden väsähtäessä hän saattoi himmentää valoja, laittaa musiikkia kovemmalle ja tanssia kuin olisi ollut yksin huoneessa, olisin voinut katsella sitä koko yön."

Olen tainnut lukea Helmi Kekkoselta koko tuotannon, viimeisimmät kolme heti ilmestymisen jälkeen. Rakastan Kekkosen kykyä luoda psykologisesti uskottavia henkilöhahmoja, ristiriitaisia, eläväisiä, kokonaisia naisia. Niinpä Liv! on ollut kovasti odotettu uutuus siitä asti, kun olen tiennyt Kekkosen uutta kirjoittavan. 

Liv! on romaani parikymppisestä Livistä ja tämän perheestä, tiiviistä mutta aaltoilevasta, ristiriitaisesta mutta läheisestä. Saari ja helle tuovat jokaisen paikalla olijan temperamentin näkyviin kuin se hikoilisi kehojen ulkopuolelle. Äiti touhottaa, haluaa sääntöjä, rutiineja ja järjestystä, siskokset kinastelevat turhanpäiväisistä ja välttelevät tärkeitä aiheita, Teo piiloutuu, leikkii, temppuilee ja seikkailee. Isä on läsnä poissaolonsa kautta, kuten oikeastaan on aina ollutkin. Liv, nuorin ja kesyttömin, on kuitenkin keskiössä, kaikkien katseiden kohde, vaikkakin ihan vähän liian myöhään. Takautuen, kun väistämättömän kohdattua on olemassa enää miljoona jos-alkuista lausetta.

Liv! on tarina yhdestä päivästä, sitten kahdesta, ajasta, jonka voi jakaa viivalla niin, että on ennen ja on jälkeen. Jotain on tapahtumassa, mutta lukijakaan ei ole aivan varma mitä, ja kun hän viimein alkaa olla, miten asiasta selvittäisiin. Liv! on romaani henkilökohtaisuuden poliittisuudesta, yhteiskunnallisten asenteiden ja ajatusmallien henkilökohtaisuudesta. Liv! on helmikekkosmaisen upea ja tarkka romaani naisen asemasta, häirinnästä ja väkivallasta – kaikesta siitä miksi se on mahdollista ja mitä kaikkea se pitääkään sisällään niin psykologisella kuin yhteiskunnallisella tasolla.

Kekkonen saavuttaa Livissä niin upeita tunnelmia, tiivistynyttä ilmapiiriä, ihmismielen pelkoja ja selviytymismekanismeja, että tämän uusimman romaanin voi nähdä nousevan hänen tähänastisen kirjailijauransa ehdottomasti vahvimmaksi, pidäkkeettömimmäksi helmeksi, jossa Kekkosen taito kirjoittaa ja koukuttaa nousee kaikkeen potentiaaliinsa. Ei sillä, on se ollut vahvaa jo aiemminkin, mutta jokin tässä Livissä säväyttää vielä syvemmältä, vielä moniulotteisemmin. En tiedä onko se tunnelman tiiviys, taito supistaa ja laajentaa vuorotellen, käyttää kerrontaa ja eri näkökulmia niin taiten vääjäämätöntä lähestyessä. Ehkä paljon sitäkin, mutta suurilta osin se on myös Kekkosen rohkeutta olla alleviivaamatta, näyttää ja jättää osin auki, haastaa ja osoittaa moralisoimatta tai asettumalla aiheensa yläpuolelle, portinvartijaksi. Avoimuus jättää lukijan ajattelemaan, ja siksi Liv! onkin yksi taitavimpia feministisiä romaaneja, joita Suomessa on aikoihin julkaistu.

Helmet-haaste 2024: 45. Kirjassa pelataan

TOISTO

VIGDIS HJORTH : TOISTO

160s.

S&S 2024

Alkuteos: Gjentakelsen, 2023 

Suomentanut Katriina Huttunen

Pyydetty arvostelukappaleena

"-- toisto on olemassa olon vakavuutta. Toivo on kuin uusi vaate – jäykkä, kireä ja kiiltävä – mutta jos et ole käyttänyt sitä, et tiedä sopiiko se tai pukeeko se, kun taas muisto on kuin käytetty vaate: olipa se miten upea tahansa, se ei enää mahdu, koska olet kasvanut siitä ulos. Mutta toisto on kuin kulumaton vaate, se istuu napakasti ja hellästi, ei purista eikä roiku."

Vigdis Hjorthin kaksi aiempaa suomennettua teosta, Perintötekijät (2020/2016) sekä Onko äiti kuollut (2021/2020) ovat olleet viimeisten viiden vuoden sisään yksiä vahvahduttavimpia kaunokirjallisia lukukokemuksia, joiden parissa olen ollut. Synkkiä, kipeitä ja häiritseviä perhesalaisuuksia käsittelevä kirjakaksikko syventyy ensin isään, sitten jäljelle jääneeseen äitiin, siihen miten he ensin olivat ja sitten eivät enää olleetkaan. Miten rangaistus jostain mustasta ja pimeästä valui tyttärelle, vanhimmalle, eikä sille, kenelle se todellisuudessa olisi kuulunut langettaa.

Hjorthin juuri ilmestynyt uusin suomennos Toisto jatkaa saman tematiikan ympärillä. Kun aiemmat kaksi olivat puolikkaita tiiliskiviä, tämä nimettömän päähenkilön teinivuosiin palaava, takaisin heitetty teos on kevyt ja pieni, hento kuin se nuori ja vasta elämänsä kynnyksellä oleva 16-vuotias, jota elämän olisi pitänyt suojella pahalta eikä vanhempien paljastumiselta, kuten lopulta ilmi käy. Hjorthia lukenut tietää jo ensi sivuilta, mistä puhutaan, ehkä muutkin, ja se ei ole salaisuus, salaisuus on se miksi salaisuus on ollut salaisuus niin kauan, miksi se selviää vasta neljäkymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin, miksi vaietusta vaietaan ja miksi puolet on jaettu jo ennen kuin kaikki edes tietävät olevansa kilvassa mukana.

Hjorth kirjoittaa jälleen kieputtavaa, pyörittävää, kiihkeää tekstiä, etenkin nykypäivästä, kiertää, toistaa, tulee lähemmäs, mutta menee taas kauemmaksi, kiertää kehää, sitä kehää jota kaikkien kolmen romaanin päähenkilöt ovat koko elämänsä joutuneet kiertämään ennen kuin saivat tietää. Hjorth rauhoittuu kuitenkin, kerronta rauhoittuu kuitenkin kun se on ensin kieppunut nykypäivässä, kun päähenkilö on viettänyt joulukonserttia yliopiston salissa, nähnyt vanhempiensa vallan alla vastarinnalla kamppailevan nuoren ja tässä nuoressa itsensä ja kun hän vie tuon nuoren ja nuoren itsessään mukanaan mökilleen, hiljaisen sumun ja pimeyden keskelle. Hjort pysähtyy kertomaan muutaman viikon tapahtuman nuoruudesta rauhassa, lineaarisesti, kalapullat valkokastikkeessa muistaen, äidin hysterian muistaen, isän jätä tyttö rauhaan tokaisut muistaen. Päähenkilö haluaisi kasvaa aikuiseksi, ottaa askelia aikuisuuteen, mutta hänen harteillaan on äiti ja hysteria, äiti ja ahdistus, hänen nenänsä on hänen äitinsä hajuaisti, silmänsä hänen äitinsä näköaisti, eikä hän saa hetken rauhaa. Ei edes silloin kun on ollut hetken rauhassa.

Toisto on hieno, riipivä ja vääjäämättömältä tuntuva pienoisromaani, toistava tarina jostain, jota ymmärtääkseen se pitää kirjoittaa uudelleen ja uudelleen. Hjorthin tehokeinot ja kieli on taiturimaista, upeaa, aivan omassa luokassaan. Hjorth pitää kokea ehdottomasti itse.

Helmet-haaste 2024: 29. Kirjassa valehdellaan 

LUONTAINEN KÄYTÖS

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : LUONTAINEN KÄYTÖS

168s.

Otava 2024

Alkuteos: Naturliga beteenden 2022

Suom. Jaana Nikula

Pyydetty arvostelukappaleena

Lily on juuri saanut pienen esikoisensa Jackin, kauniin, terveen pienen lapsen, jonka pieniä ääniä hän kuuntelee leikkaussalissa. Hänestä on tullut äiti, hänestä, jonka ei koskaan pitänyt.

Toisaalla Lily on pieni lapsi, joka kaivautuu vielä nukkujan jäljiltä lämpimiin lakanoihin hengittämään sisään tuttuja tuoksuja; unta, shampoota, äitiä. Äiti on töissä, äiti aina on, joka yö, usein edeltävät illatkin. Mutta Lily osaa jo huolehtia itsestään. Itsestään ja äidistä, suojella heitä molempia.

"Lily nojasi istuimen selkänojaan. He olivat yhdessä ja kimpassa, niin se oli. Hän oli pelännyt turhaan, pelot olivat olleet hänen mielikuvituksensa tuotetta, kun äiti oli ollut poissa. Vai oliko hän oikeastaan niin paljon poissa? Lily oli liioitellut ja hölmöillyt. Tämä oli nyt aitoa ja oikeaa. Hän nautti täysin siemauksin hetkestä ja torkahti äidin ääneen."

Golnaz Hashemzadeh Bonden vaikuttava Olimme kerran on ollut mieleenpainunut lukukokemus lähes kuuden vuoden takaa. En muista siitä järin paljoa, en tarinasta ainakaan, mutta sen tunnelman, kipeän, rikkinäisen, kompleksisen kylläkin. Olimme kerran on tarina äidistä, jonka toiveet omaa tytärtä kohtaan eivät koskaan kohtaa todellisuuden kanssa. Nyt käsillä oleva Luontainen käytös taas on hieman sama toisinpäin: se on tarina pienestä Lilystä, joka tekee kaikkensa ollakseen äidille juuri sopiva. Hyvä, kaunis, oikein. Rakkauden ja huolenpidon arvoinen.

Bonde kirjoittaa laadukasta ja psykologisesti hyvin tarkkaa romaania Lilystä nyt sekä Lilystä silloin. Kerronnan leikkaukset nykyisyydestä takaumiin etenevät klassisesti lyhyehköjä lukuja vuorotellen, vieden tarinaa nykyhetkestä menneeseen ja takaisin. Bonde kuljettaa lukijaa kohti vääjäämättömältä tuntuvaa, hän kertoo tiiviisti, tiukasti rajaten, näyttäen vain oleellisimman. Lapsi-Lilyn kohtalo on suoraan tarjottimella: näin yksin Lily on, näin valtavasti hän kaipaa poissaolevaa äitiään, näin kovasti hän yrittää, yrittää, yrittää, eikä silti riitä. Aikuinen Lily taas on ollut pitkään kuori, täydellisesti hiottu ja uuteen asetelmaan aseteltu, pakoon päässyt. Hän edelleen yrittää, yrittää ja yrittää, eikä silti riitä, mutta enää sitä ei huomaa kukaan. Hän on päässyt pitkälle, itsekseen, itseään suojellen. 

Luontainen käytös kasvaa tarinan edetessä pelkästä traumaattisen lapsuuden kuvauksesta myös kuvaksi siitä, millaisessa yhteiskunnassa tällainen lapsuus on mahdollinen. Bonde näyttää taitavan rakenteen avulla sen yhteiskunnallisen portaikon, jossa on lähiöiden kerrostaloja öisine tappeluineen, äidittömine lapsineen ja mykkine naapureineen samalla kun muutaman kilometrin päässä toiset kasvavat rakkauden ja huolenpidon pehmeässä kuplassa kuvitellen, että ovat jotenkin aivan erityisesti osansa ansainneet. Ja kenties ovatkin – kaipa jokaisen lapsen elämästä tosiaan tulisi parempi ylempään keskiluokkaan, rakkauteen ja perittyyn hoivaan syntyneenä, mutta hyvin vähän siinä kuitenkaan on kiinni mistään muusta kuin sattumasta. Sattumasta ja hyvästä onnesta sukupolvien jatkumona. Toisaalla on niin kovin toisin, ja Bonde näyttää, miten paljon tarvitaan, että sieltä voi kulkea toisaalle.

Ihminen on lopulta eläin, luontaisten vaistojensa kuljettama ja ohjaama, Bonde muistuttaa kirjan sivuilla Majsan-kissan kautta. Vaistoissa ei ole järjen logiikkaa, stressaantunut, ahdistunut ja vangittu eläin kissaeläimistä aina meihin kädellisiin käyttäytyy niin kovin eri tavoin kuin jokin valistunut mieli saattaisi siltä odottaa. Lopulta freudilaisittain voitaisiin todeta, että trauma kutsuu usein traumaa itseensä luokseen. Se toistaa omaa kaavaansa, koska se kaava on ainakin tuttu, se ainakin kannattelee, kun on kannatellut tähänkin asti. Bonde onkin yksi aikamme taitavimpia kirjailijoita, mitä tulee hankaliin tunteisiin, haastaviin äiti-tytär-suhteisiin ja etenkin solmuissa oleviin sisimpiin. Hänen vain 168 sivuun tiivistetty romaaninsa näyttää huomattavasti kokoaan enemmän, niin yhteiskunnasta, ylisukupolvisuudesta kuin luontaisesta käytöksestäkin.

Helmet-haaste 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja