maanantai 31. lokakuuta 2016

LOKAKUUN LUETUT JA MUUT KUUKAUDESSA OIVALLETUT ASIAT


Lokakuu on aikaa, jolloin minä kävisin talviunille, jos se ihmiselle edes hieman lajityypillisempää käytöstä olisi. Nappaisin makuuhuoneen nurkkaan paksun peiton, söisin muumien tapaan kuusenneulasia vatsan täyteen, iskisin unimaskin silmille ja nukahtaisin herätäkseni vasta kevään ensimmäisenä päivänä, sinä samaisena, jolloin västäräkit palaavat Suomeen, lumi on vain hiljainen muisto talvesta ja joku soittaisi sillankaiteella kauniita kevätlauluja, huuliharpulla tietenkin. Mutta koska se nyt ei ihan sosiaalisten normien mukaan jostain kumman syystä ole täysin ok, hautaudun muuten vain kotiin (ihan kuin en olisi sinne hautautunut 11 muuankin kuuna vuodesta, hmm), katson TV:sta tolkutonta hömppää ja yritän nukkua vähintään sellaisia yöunia, joilla juuri ja juuri selviää sosiaalisesti aika vaativasta työstä, mielellään vähän niistä opinnoistakin ja jos todella hyvä tuuri käy, jonkinlaisesta sosiaalisesta elämästäkin. Vaikka harvemmin kyllä käy, varsinaisesti. Mutta sekin on ihan ok.


 

Mitä pimeämpää on, sen enemmän annan ulkoisten asioiden vaikuttaa itseeni. Sään, uuvuttavan ilmapiirin, tekemättömien tehtävien, vaikka toisin kuin ikinä aiemmin, olen niistäkin tehnyt 90% viikkoja ennen viimeistä takarajaa. Tähtään nykyään vähän liian korkealle, tavallaan, en tyydy "olen vain töissä täällä asenteeseen", vaan uppoudun niin intensiivisesti, ettei muulle jää tilaa. Teen päälle koulutehtävät ajatuksella, että vain kiitettävä kelpaa kun nyt kerran taas ollaan opiskelemaan päästy. Olen aina ollut jossain syvällä sisimmissäni varsin tunnollinen, ennen se ei tosin ole hirveästi opinnoissa näkynyt. Ja nyt kun se näkyy, kaipaan sitä vanhaa, rennompaa otetta, sitä, jossa arvosana on toissijainen asia, liian usea torkutus aamuluentoa tärkeämpi, sellainen hälläväliä-asenne yleisempi tässäkin asunnossa. Yhtäkkiä olen muuttunut äärimmäisiin vieväksi nipottajaksi, ja se näkyy niin koulutehtävissä kuin siinäkin saako astiat olla sohvapöydällä viittä minuuttia sen jälkeen kun niiden käytön on lopettanut. Ei muuten saa. Ja siitä, jos mistä tulee itsellekin pää vähän kipeäksi. Siitä nipottamisesta siis.

'

Nyt viikonloppuna päätin, että saa riittää. Tai oikeastaan päätin sen jo toissaviikon viikonloppuna, mutta se päätös taisi unohtua jo maanantaiaamupäivään mennessä. Mutta nyt istahdin Kirjamessujen bloggaajatapahtumiin takariviin, kävin muutaman kohteliaan small talkin, poistuin paikalta hieman ennen muita, jätin yhteismiittingit väliin ja nautin ihan vain kirjailijoiden kuuntelusta sekä uusien kirjojen painosta kangaskassissani. Nautin siitä ilmapiiristä, joka noissa kirjabloggaajatapahtumissa oli, siitä, että sain rauhassa olla sosiaalisesti vähän kauempana, hymyillä ehkä ujosti tutuille kasvoille, moikata kaikkein tutuimpia, mutta ihan silti vain olla. Toki jonain hieman vähemmän väsyneenä aikakautena olisi oikeasti ollut erityisen ihana myös tutustua toisiin bloggaajiin, ottaa hieman enemmän kontaktia, saada aidosti kasvoja upeiden blogien taakse, mutta nyt minusta ei siihen ihan varsinaisesti ollut. Eikä se edes ihan kamalasti harmittanut, ei, koska tiesin, että omat sosiaaliset panokseni ovat sen verran lopussa, että ne keskustelut ja tapaamiset eivät olisi siihen kaikkein hedelmällisempään osaan edes osaltani päässeet. Ehkä ensi kerralla, toisissa tapahtumissa, uusilla messuilla, kenties. Ja täällä blogeissa, edelleen, koska täällä se on itsellenikin kaikkein luontevinta. Rauhassa, kotona, hyvän olon ympäröimänä ilman ihmisvilskettä ja hulinaa. 


Ja ainoa hetki kun oma pienimuotoinen rajoittuneisuuteni harmitti, oli messuilta poislähtiessä kun Tommi Kinnunen tuli pressitilan narikoilla vastaan ja katsoi pitkään silmiin. Siinä olisi voinut vaikka jotain hieman sanoakin, mutta jäi sitten sanomatta. No, ensi kerralla sitten, sitäkin.

(Niin, ja luin minä muuten lokakuussa muutaman kirjankin. Ihan sopivan määrän, jos miettii, että saman kuun aikana tuli tehtyä neljä opintokäyntiä, kuunneltua 15 tuntia luentoja, luettua lähes kokonainen tenttikirja aamubussissa ja sen kaiken päälle vielä muutettua ihan järjetön määrä pahvilaatikoita 30m2 pienempään asuntoon kuin se, jossa oli viimeiset 1,5 vuotta asunut. Ja ne kirjathan ovat tuttuun tapaan postauslinkkeineen tässä. Paitsi viimeisin, josta kirjoitin juuri postauksen, onnistuin kadottamaan sen, enkä jaksanut motivoitua kirjoittamaan samaa uudelleen. Yritetään myöhemmin tällä viikolla uudelleen.



Obiomasta pidin, kovasti, sitä suosittelisin esimerkiksi kaikille. Haahtela olisi saattanut toimia jonain toisena hetkenä, ehkä esimerkiksi juuri sieltä talviunilta nousseena. Pulkkinen taas lässäytti kaikki odotukset maan rakoon, ja päätin ottaa hieman etäisyyttä koko kirjailijaan. Ei meissä ehkä sittenkään ole lempikirjailijamaista ainesta yhdessä hänen kanssaan, vaikka Totta pysyykin edelleen yhtenä vuoden tärkeimmistä kirjoista. Paras mahdollinen maailma oli taas ehkä yksi suurimmista pettymyksistä, mutta onpahan meriittejä sitten Pulkkisella suuntaan jos toiseenkin.)

perjantai 28. lokakuuta 2016

VALOA


Viime vuonna tähän aikaan piti järjissä ajatus auringosta, Kuala Lumpurista, Koh Lantan silkkihiekkaisista rannoista, rennosta rantaelämästä tuoreen, viilennetyn kookoksen parissa, skootterilla saarta ristiin rastiin ajellen. Nyt pitää järjissä, no, ajatus siitä, että tällaistakin on, on ainakin ollut vaikkei tiedossa nyt kuitenkaan.

Elän auringosta. Ajatuksesta siitä, että vaikka sitä ei juuri nyt tässä olekaan, sen seuraavaan kohtaamiseen ei menisi aina puolta vuotta. Elän pienistä hetkistä, jolloin itsekseen uusia maisemisa kulkiessa saa kokea jotain, jota kotisohvalla tai kirjan kansien välissä ei voi, hetkistä, jotka ovat niin ikimuistoisia, ettei niitä kokiessa sen onnellisuuden edes pelkää katoavan pois. Ja vaikka tiedossa oleva talvi on pimeä, märkä ja hyvin vahvasti opinto- ja työpainoinen, elän ajatuksesta, että tätäkin on taas joskus, ei ehkä tänä vuonna mutta vaikka vuoden tai kahden päästä. On valtameriä, vedenalaisia maailmoja snorklausvälineiden läpi katsottuna, kilpikonnia pinnan alla, värikkäitä kaloja ja tuulta merestä suolaisissa hiuksissa. Hetkiä kun ei ole kiire muualle kuin rinkan kanssa seuraavaan lauttaan, minibussiin, joka vie kohti vielä tiedossa olemattomia seikkailuja. Mereen laskevia aurinkoja, varpaat hiekassa syötyjä katukojun kasvisruokia, vähän sinne päin levitettyjä aurinkorasvoja.

Ihan varmasti on, vielä joskus.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

JOEL HAAHTELA : KATOAMISPISTE



JOEL HAAHTELA : KATOAMISPISTE
♥ ♥
160s.
Otava 2010

Joel Haahtela oli ennen tätä vuotta minulle vielä täysin tuntematon kirjailija. Ensimmäistä kertaa taisin hänen tuotantoonsa törmätä Katrin blogissa, ja sitä kautta hänen kirjoistaan kiinnostuinkin. Keväällä ja kesällä löysin parikin Haahtelaa kierrätyskeskukselta, ja koska nyt viimein on se ihana tilanne, että kirjastosta ei ole yhtään kirjaa lainassa, olen päässyt lukemaan näitä oman hyllyn lukemattomia. Ja tämä tarttui vuoroon ihan vain, koska tuntui siltä (ja koska nuo kannet ovat varsin kauniit).

"28. lokakuuta matkustin Kotkaan. Lähestyin Porvoota ja tunsin olon kevyeksi, auto tuntui kelluvan painottomana tiellä, sen nopeudessa oli jotain valheellista. Tien vieressä vyöryivät pellot, ne hehkuivat aamun valossa, näyttivät hetkittäin syttyvän tuleen. Aurinko oli puiden yllä kuin kolikko; kuin maisemassa olisi ollut aukko, josta saattoi livahtaa sisään."

Mies törmää keskellä lokakuista syysmyräkkää kadulla naiseen, ranskalaiseen Magda Roux'hiin, joka on tullut Helsinkiin etsimään kadonnutta entistä puolisoaan Paul Roux'hia. Ainoita johtolankoja eksän mahdollisesta olinpaikasta ovat osoite Tarkk'ampujankadun matkustajakodista sekä muutamaa vuotta aiemmin tulipalossa kuolleen Raija Siekkisen ranskaksi käännetty kirja. Mies päättää auttaa Magdaa etsinnöissä, mutta yhtäkkiä Magda onkin kadonnut hotelliltaan. Minne ja miksi, sitä ei mies tiedä, mutta koska tapaus vaivaa häntä, päättää hän itse alkaa seuraamaan sekä Paul Roux'hin että Raija Siekkisen jälkiä.

Romaani on pieni ja tiivis, ja se kulkee muutamassakin eri tasossa. Se etsii kadotettuja henkilöitä, mutta käy silti läpi menneisyyden menetyksiä. Se ehkä vertauskuvauksellisesti etsiikin itseään etsiessään muita, koettaa löytää niitä omia menneisyyden kipeitä katoamispisteitä, joissa onni katoaa menetyksen ja etääntymisen alle, mutta paahtaa silti pitkin Helsingin, Kotkan ja Pariisin katuja niin Paulin kuin Siekkisenkin perässä. Haahtela yhdistelee Raija Siekkisen viime hetkien faktaa fiktioonsa, ja saa aikaan pienen ja tiiviin, mutta silti hieman kylmän ja etäiseksi jäävän tarinan.

Tunnistan kyllä pienoisromaanin laadun, kauniina kulkevan kielen ja arjesta löytyneiden yksityiskohtien ihailun. Silti kirja tarina kokonaisuudessaan jätti varsin tyhjän olotilan, se oli tarinaltaan jopa hieman jonninjoutava. Se, onko kirjailijan tehtävä saada lukijansa kiinnostumaan mistä tahansa, on toki mielipidekysymys, mutta Haahtela ei ainakaan minua saanut kovinkaan vakuuttuneeksi aiheistaan ja teemastoistaan. Tarina oli ohut, se oli varsin epäuskottava, ja vaikka sitä yrittäisi tulkita enemmän sisäisten katoamispisteiden kautta, ei se tuonut vahvuutta juurikaan kerrontaan lisää. Ihan kelvollinen välipalakirja, mutta mitään en ehkä olisi menettänyt, vaikka olisinkin puolenvälin paikkeilla jättänyt kesken kun mieli teki. Pitäisi varmaan opetella rohkeammaksi siinäkin puuhassa.

Nyt tekisi mieli lukea jotain vaikuttavaa, mutta helppoa. Kevyttä, mutta ei höttöä, hauskaa mutta ei hömppää. Ehkä tämäkin kirja tuli taas hieman väärään mielentilaan, mutta näillä mennään, lokakuun pimeys kaipaa nyt jotain keveämpää vastapainoa rinnalleen.

(Ja hei PSST! Oletteko Helsingin kirjamessuille ensi viikolla tulossa, mutta liput vielä uupuvat? Klikkaa itsesi joko blogini Facebook-sivuille ja rullaa itsesi siellä toiseksi uusimpaan julkaisuun tai Instagram-tililleni (laurakaneli, kuva täällä) messulippukuvaan ja käy huikkaamassa kiinnostuksesi, arvon kaikkien torstaihin mennessä kommentoineiden kesken yhden lippupaketin (sis. kaksi yhdenpäivän lippua)! Sinne siis mars jos liput kiinnostelee! :-*) 

maanantai 17. lokakuuta 2016

CHIGOZIE OBIOMA : KALAMIEHET


CHIGOZIE OBIOMA : KALAMIEHET
♥ ♥ ♥ ♥
336s.
Atena 2016
Alkuteos: The Fishermen (2015)
Arvostelukappale, saatu blogin kautta


"Toivo oli nuijapää.
Se oli helppo pyydystää ja tuoda kotiin purkissa, mutta vaikka sitä piti oikeanlaisessa vedessä, se kuoli pian."


Sain nigerialaisen Chigozie Obioman Booker-palkintoehdokkaanakin olleen Kalamiehet luettua eilen, ja fiilis lukemisen jälkeen on aivan samanlainen kuin olo nyt tämän tyhjän blogipostauspohjan äärellä: vähän sekava ja ennen kaikkea hyvin sanaton. Ei siksi, että kirja olisi ollut huono, ei missään nimessä, eikä myöskään ihan siksikään, että se olisi ollut niin mykistävän hyvä. Ihan vähän kyllä siksi, että tämä syksy on stressikertoimillaan noussut varsin tyhjäpäiseksi, mitä omatoimiseen ajatteluun tulee, ja nyt loman ensimmäisenä päivänä olo on hieman kaikkensa antanut, mutta ehkä silti enemmän siksi, että olen kerrankin kirjan äärellä, josta en osaa oikein sanoa mitään. No, kokeillaan kuitenkin.

Ikenna, Boja, Obembe ja Benjamin ovat kalamiehiä. Kun perheen ankaraa järjestystä ylläpitävä isä, herra Agwu joutuu muuttamaan työnsä vuoksi kotikaupungista Akuresta Yolaan, karkaavat perheen neljä vanhinta poikaa äitinsä selän takana Omi-Ala-joelle kalastamaan. Kyläläisten keskuudessa joki on paha ja pelätty paikka, mutta kuusi pitkää viikkoa veljekset onnistuvat kalastamaan ennen kuin naapurinrouva näkee heidät ja kantelee heistä äidilleen. Jokin on kuitenkin jo ennen tuota kiinnijäämisen päivää muuttunut veljesten välillä, joku on iskenyt halkeaman tiiviisiin väleihin, päästänyt ensimmäiset liskot muurin sisälle, mutta mikä se mahtaa ollakaan?

Obioman esikoinen on teos neljästä veljeksestä, ja jos nauttii kuvioiden hienovaraisista kutoutumisista, on tämä romaani kohdillaan. Kirja liikahtaa liikkelle kertojana toimivan neljästä veljeksestä nuorimman, Benjaminin kertomana, ja se liikkuu kauniin kerroksellisesti kohti ensimmäistä vahvaa käännettään ja säröä, joka rikkoo perheen isän rakentaman unelmakartan poikiensa tulevaisuudesta. Se on tarina itsensä toteuttavista ennustuksista, kylähullusta Abulusta, joka oraakkelin lailla ennustaa tulevaisuutta katujen varsilla viattomille ohikulkijoille. Se on tarina siitä, miten pienillä sanoilla voi syöstä kokonaisen perheen raiteiltaan, tukehduttaa lasipurkissa olevan toivon paremmasta tulevaisuudesta työntymällä kahden toisilleen tärkeän veljeksen väliin pelkkien myrkyllisten sanojen voimalla. Ja samalla se on myös tarina, joka toimii metaforana koko Afrikan yhteiskuntapoliittiselle tilanteelle, niille arville, jotka siirtomaa-aika ja mielivaltaiset valtionrajat ovat ihmisiin arjessa jättäneet.

Obioman kerronta on helppoa ja vaivatonta. Luvut etenevät tasaisen rauhallisesti kohti käänteitään, käyvät välillä menneessä, selittävät auki veljesten välisiä suhteita, luovat eheän kokonaiskuvan yhden perheen elämästä Nigerian Akuressa. Kuvaus on niin realistista, että harmattan-tuulen kuljettaman hiekan tuntee karheana omassakin kurkussa, viiltävät sanat ja nyrkin iskut pakottavat lähes kääntämään katseensa pois kirjasta, kun ne tulevat niin iholle. Välillä, ihan pieninä hetkinä, tarina ei ihan meinaa jaksaa kantaa kokonaisen kirjan verran, kannatella sivujensa painoa. Muutama otteen herpaantuminen meinasikin etäännyttää kirjasta huomattavastikin, mutta silti lukija kuitenkin varsin pian napattiin takaisin, vedettiin sisälle tarinaan, pidettiin mukana loppuun asti. Ja kun tarina sitten viimein loppui, oli yhtaikaa olo, että tässäkö tämä oli ja että no, tässähän tämä eikä missään muualla kuuluisikaan. Sen hienous oli ihan lähellä, ja silti en meinannut ylettää siihen. Tarinan arvet olivat syviä, mutteivat silti vuotaneet minulle asti. Mutta kun yhden perheen tarinan siirsi metaforisemmalle tasolle, nappasi kiinni kirjailijan jälkisanoissa mainitseman siirtomaa- ja itsenäistymistematiikan, antoi se lisäpontta aivan hurjasti. Se avasi aivan uuden näkökulman, teki sen taitavasti jo kirjan loputtua. Vaikka yleensä en ihan hirveästi lämpeä kirjailijan ohjailevuudelle, tässä sillä oli vahva paikkansa. Se sai katsomaan koko tarinaa aivan eri silmin, ja juuri se antoi sen tärkeän noston  lukijan jalkojen alle, jotta tarinan hienoudesta sai napattua kuitenkin kiinni. Sen avulla siihen ylettyi.

Ja vaikka tässä välissä tulikin nyt sitten lopulta kuitenkin taas sanottua aika paljon, tämän kirjan kohdalla riittäisi ehkä myös ihan vain tämä: lukekaa tämä kirja. Se ei palkintoehdokkuuksiaan ole turhaan pokannut.

perjantai 14. lokakuuta 2016

16 x 3 ASIAA MINUSTA KUN KIRJOISTA EI IRTOA

Blogihaasteet, mikä maailmanpelastus hetkinä, jolloin lukemiselle ei tunnu olevan ihan niin paljon aikaa kuin toivoisi, mutta silti haluaisi pitää bloginsa suurin piirtein hengissä. Bongasin tämän Emmiltäni, ja haastoin omavaltaisesti itse itseni. Se näissä haasteissa ehkä onkin kaikkein parasta, tehdä jos siltä tuntuu.

3 asiaa, joista pidän yksinolemisesta,  pikkulinnuista, varpaiden upottamisesta valtamerten rantahiekkaan, mieluiten lämpimässä ilmassa parhaan mahdollisen matkaseuran ympäröimänä.

3 asiaa, joista en pidä kertakäyttökulttuurista mitä tulee sitten ihmissuhteisiin, kuluttamiseen tai tykkäämisen kohteisiin, kylmistä varpaista, imuroinnin äänestä. Tai oikeastaan mistään kovistä äänistä, saan päänsäryn, jos toinen tiskaa, tyhjentää tiskikonetta, valuttaa vettä liian kovalla. Ai mikä ääniyliherkkyys? Ja samalla silti pystyn töissä kirjoittamaan täysin keskittyneitä pedagogisia selvityksiä 14 lapsen leikkiessä ympärilläni kuka mitäkin. Pientä valikoivuutta ilmassa, hah.


3 asiaa, joita tein viikonloppuna siivosin uuden asunnon uunaalleen pimeässä, koska oltiin unohdettu sellainen pikkuasia kuin sähkösopimus, piipahdin ystävän synttäripitsakekkereillä, söin ensimmäistä kertaa nepalilaisessa jotain muuta kuin palak paneerin, ja jäin vähän kaipaamaan ikuisuuslemppariani. Onneksi oli sentään mangolassi kyljessä. 


3 asiaa, jotka osaan opettaa toiselle uusia taitoja, improvisoida hetkessä silloinkin kun etukäteissuunnittelulle ei jäänyt ihan tarpeeksi aikaa, käyttää maalaisjärkeä.

3 asiaa, joita en osaa vislata sormet suussa, muodostaa yhtä harkittuja ja järkeviä lauseita ja keskusteluita puhuen mitä kirjoittaen ehkä osaan, montaakaan jooga-asanaa, jotka haluaisin, koska minulla ei riitä pitkäjänteisyyttä harjoitella. Jos en osaa heti täydellisesti, en näe tarpeelliseksi jatkaa edes yrittämistä, ah miten kehittävää ja ihanaa. Eli ehkä tähän viimeinen vastaus voisikin olla harjoitella ja treenata asioita pitkäjänteisesti. Se olisi varmaan totuudenmukaisempi. 


3 asiaa, jotka haluaisin osata olla vahvemmin pienen puolella jo nimenomaisessa hetkessä enkä tunti sen jälkeen kun vasta saan kerättyä itseni tilanteen hämmentävyydestä, rentoutua paremmin ihan vain arjessa ja kotona enkä aina vain reissussa tai mökillä, seistä sanojeni ja päätösteni takana niiden tekemisenkin jälkeen, enkä vatvoa ja jossitella ikuisuuksia jälkikäteen.

3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä pakata tämä asunto pahvilaatikoihin ja kuljettaa 300 metrin päähän uudelle asunnolle, varata kirpputoripöytä ja kerätä kasaan asiat, jotka siellä haluaisin myydä, leikata Elvin kynnet ja harottavat tassukarvat.

3 asiaa, joista stressaan työt, se etten tehnyt tarpeeksi tai tein liikaa. Tulevaisuus, vaikka ei pitäisi, muuttomuuttomuutto kun se seilaa puolitiessä koko ajan mielessä enkä pääse asettumaan kunnolla aloilleni, ennen kuin konkreettisesti ollaan kaikkine tavaroinemme jo viimein siellä uudella asunnolla.

3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan matkustelu ja reissut kaikkein parhaiten, maisemanvaihdos ylipäätään. Pitkät, vetelät viikot kesämökillä vuodenajasta riippuen, yksinolo. 

3 asiaa, joista puhun usein työt, joko nimenomaisina tai varhaiskasvatuksen laatukysymyksinä ylipäätään, maailmantuska ja asiat, jotka ärsyttää, vaikka niillekin varmaan voisi tehdä jotain muuta kuin vatvoa, meinasin myös sanoa kirjat, mutta tuntuu, etten niistä oikeastaan puhu juuri kenenkään kanssa, kirjoitan vain tänne. No muut ihmiset, ehkä vähän liikaakin. 



3 asiaa, jotka puen mielelläni päälle mustat pillifarkut ylisuurten yläosien kanssa, pitkät neuletakit, mustavalkoraidalliset asiat.

3 asiaa, joita en pue päälleni kireät yläosat yhdistettynä kireään alaosaan, korolliset kengät, liian pienet vaatteet. Oi aikoja, on nämä kaikki ollut joskus päällä, pahimmillaan yhtäaikaakin. Onneksi on oma tyyli, jonka kanssa on nykyään aika hyvä olla.

3 asiaa, jotka haluaisin hankkia uusia vaatteita, koska omistan ehkä kuusi käyttökelpoista vaateyhdistelmää ja se alkaa käydä jo hieman vähäksi, etenkin kun monet vanhat lempparit on niin kuluneita, että niitä kehtaa käyttää juuri ja juuri kotona. Oman domainin, mutten tiedä/jaksa ajatella miten sen saisi toimimaan bloggerin kanssa enkä yhtään jaksa muuttaa nyt wordpressiin kun kerran olen taas tänne asettunut. Lentoliput sinne valtamerten rannoille, joiden hiekkaan niitä varpaita voisi upotella.

3 asiaa, joista unelmoin ikiomasta asunnosta, vaikken samalla olekaan kiinnostunut moista omistamaan, mutta kun saisi laittaa juuri eikä melkein oman näköiseksi. Työstä, joka olisi sosiaalisesti hieman vähemmän kuormittava (vaikka ei minua lapset kuormita vaan ihan muut kuviot ja sopat), maailmanympärysmatkasta.

3 asiaa, joita pelkään syvää vetta, paikalleen jumiutumista, sitä, että kadotan itseni tai puhelimeni.

3 asiaa, joita toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa hetkiä ystävien seurassa, oli kädessä sitten teekuppi tai viinilasi, kotiutumista ja tämän illan eurojackpotin päävoiton suuntautumista omalle tililleni.

torstai 6. lokakuuta 2016

RIIKKA PULKKINEN : PARAS MAHDOLLINEN MAAILMA

 
RIIKKA PULKKINEN : PARAS MAHDOLLINEN MAAILMA 
♥ ( ♥ )
358s.
Otava 2016

Luin Pulkkiselta Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen, ja ihastuin kepeyteen. Uskaltauduin sen jälkeen omasta hyllystäni löytyneen Totta'n pariin, ja rakastuin kieleen ja tarinaan, julistin Pulkkisen yhdeksi lempikirjailijakseni. Sen jälkeen lukaisin läpi Rajan, enkä enää ihan lämmennytkään, mutta ajattelin, että mahtuuhan parhaankin kirjailijan tuotantoon aina teoksia, joille ei välttämättä lämpene, ja olihan kuitenkin kyseessä nuoren kirjailijan esikoisteos. Vierasta en ole ehtinyt vielä lukea, mutta Paras mahdollinen maailma meni suoraan kirjaston varausjonoon, kun sen julkaisusta kuulin. Nyt se luettuna käsissäni olo on varsin ristiriitainen, ja pohdin vakavasti Pulkkisen tiputtamista pois lempikirjailijoideni kuvitteellisesta joukosta, alentamista yhden lempikirjan kirjoittajaksi. Ja kyllä, koko tämä ketju ylistyksistä maan rakoon on tapahtunut vuoden 2016 aikana., jos innostun, niin aina pitää vähän vetää överit. Mutta no, nyt kuitenkin siihen Parhaaseen mahdolliseen maailmaan.

"Me kaikki kannamme mukanamme omaa pimeäämme, kuljemme ympäriinsä outoina sekä itsellemme että rakkaimmillemme. Me toivomme läheisiltämme sitä mitä emme voi itsestämmekään taata: että olemassaolomme jatkuu, että me emme äkkikuole, kuole lainkaan, ainakaan salaa.

Isällä oli taito vihellellä Chopinin Nocture Es-duurissa ja Puccinin Nessym dorma -aaria."

Suuri näyttelijälupaus Aurelia on syntynyt samaan aikaan kuin Berliinin muurin murtuminen toi Eurooppaan vapauden. Hänen isänsä makaa puhumattomana aivoinfarktin jäljiltä vuodeosastolla, äitinsä jatkuviin soittoihin hän ei itse vastaa. Samaan aikaan on tekeillä suurta teatteria, hieman elämääkin suurempaa juuri Berliinin muurista, DDR:n hajoamisesta, historiasta, jota aikalaiset eivät huomanneet eläneensä, ajasta, jolloin Aurelia oli juuri syntynyt. Rooleihin uppoutuminen on Aurelialle luonteenomaista, mutta kuka hänen rinnallaan kulkee lämpimänä sylinä ja miksi?

Ah kuinka arvoituksellista. Tarina kulkee alusta asti kahdessa tasossa, toista kuljettaa Aurelia kaikkitietävän kertojan silmin, toisessa äiti puhuu taas suoraan Aurelialle minä-muodossa. Isä on juuri ennen sairaskohtaustaan ollut kertomassa Aurelialle jotain suurinta mahdollista paljastusta, mutta koska Aurelia ei äidiltään samaa halua kuulla, kertoo äiti tarinansa kirjan sivuilla. Ja siinä missä Pulkkinen tuo oman kauniin kerrontansa kauniisti äiti-osioihin, kuljettaa tarinaa kuin kädestä pitävä ystävä, aiheuttaa Aurelia-osat lähinnä suuren suurta ärtymystä. Vittu paska saatana paska vittu vittu mitä paskaa vittu. Nuoruuden raivo ja eksyneisyyden tunne tungetaan hieman halpamaisestikin VMP:n ylihokemaan, ja silti unohdetaan ratkaisujen keskellä. Alussa hypätään myös omituisesti teini-iän transsukupuolisuuskokemuksiin, ja jätetään yhtä lailla aivan sikseen. Jätkämäinen olemus katoaa, kaikki alun alleviivaava ja aivan, anteeksi kielenkäyttöni, helvetin ärsyttävä hahmon reaktioiden ja ajatusmaailman yksinkertaisuuden korostaminen unohtuu ihan kuin kirjassa olisi mukana alun ja lopun kohdalla aivan eri versiot. Ja kyllä, olin hyvin lähellä lopettaa kesken, ajattelin että yksikin vittu mitä paskaa vielä niin saa seuraava onnellinen kirjastojonottoja pitää teoksen jo hyvänään.

No, Aurelia rauhoittui, ja muutamaa pakotettua VMP:ta lukuunottamatta palasi ehkä ruotuun. Tarina alkoi kiinnostaa, mutta aika pian aloin jo aavistella, että tämä "suuri paljastus" saattaa ehkä lässähtää jossain kohti. Ja niin se tekikin. Keskinkertainen juonenkäänne tarjoiltiin jo yllättävänkin pian, kirjan puolivälin paikkeilla, ja sitten loppu keskityttiin tallaamaan yhtä ja samaa. Tyylilaji tuntui vaihtuvan vähän utopistisemmaksi, ihan kuin tässä olisi tavoiteltu maagista realismia siinä onnistumatta. Osat II sekä III jauhoivat kuitenkin vain samaa purkumia, josta maku katosi jo ensimmäisen osan jäljiltä, eikä niiden "uudet" tasot enää tarjonneet yhtään mitään uutta.

Oli tässä muutamia kohtia, joista ihan pidinkin. Aurelian vanhempien tarina oli kaunis ja haikea, samoin taustalla koko ajan kulkeneen teatterinäytelmän ohjaajan Joachimin tarina Frieda-siskostaan kiinnosti. Ne olivat kuitekin kokonaisuuden kannalta vain pieniä levottomia sivujuonteita, ja kun kirja 99%:sti lähinnä puudutti, on pakko sanoa, että alan aika täysin ymmärtää ristiriitaisen suhtautumisen mitä Riikka Pulkkisen tuotanto tuntuu kirjablogeissakin herättävän. En voi rakastaa, kun tässä, kuten Rajassakin, ei osata päättää mistä kirjoitettaisiin, joten kirjoitetaan kaikesta, muttei mistään kunnolla. Ei tämä ihan yhtä heikko ollut kuin Pulkkisen esikoinen, onneksi ei, koska muuten minulla ei tästä olisi ollut hirveästi muuta sanottavaa kuin, kirjailijaa itseään lainaten, VMP.

lauantai 1. lokakuuta 2016

SYYSKUUN LUETUT JA IRRALLISET AJATUKSET



Syyskuu oli sumuisia aamuja, liian pitkiä työpäiviä, toivottomuuden tunteita, iloa tulevasta, mielialojen aaltoilua ja niin väsyneitä aamuja, että lukuisten torkkujen jälkeen tuli kiire ja aamubussissa jaksoi ainoastaan nojata päänsä ikkunaan. 

Se oli riemua uudesta asunnosta, ahdistusta pienemmistä neliöistä, jahkaamista ja narisevia parketteja kaarioviaukkojen alla, uutta Snapchat-intoa, tunnetta että pitkästä aikaa tekee mieli olla sosiaalinen. Ahdistumista mökillä, kun tuntuu että ainoa asia mitä pitäisi ehtiä tehdä on rentoutua, mutta sitä ei yhdessä päivässä pakottamalla ehtinytkään. Se oli oransseja hääpäiväruusuja Kimmolta, kauhua maailmanmenosta, aikomusta mennä osoittamaan itsekin mieltä pillien kanssa, mutta kotiin katoamista kun tuntuu, että ahdistaa nähdä 15000 ihmistä kerralla, vaikka ovatkin hyvän puolella. Näkisin heidät niin paljon mielummin busseissa, kaupan kassoilla, päiväkotien pihoilla, kaduilla, naapurissa seinän takana, siinä arjessa, näyttämässä ettei syrjintä ja viha ruoki mitään hyvää. Pistämällä pelin poikki ennen kuin se ehti edes räjähtää käsiin, puolustamalla heikompaa rohkeasti rinta pystyssä, ei vaikenemalla vihapuhesateessa. Kääntämässä päätään, unohtuen omaan pieneen maailmaansa, siihen mihin toisen hätä ei yllä.

Ja oli se muutamia kirjojakin, neljä vain, pitkästä aikaa. Kuun luetut syyskuussa taitavat melkein mahtua kerralla blogin etusivulle, mutta tiivistetysti sanoisin, että kahdesta keskimmäisestä pidin hurjasti, ensimmäinen oli isohkokin pettymys ja viimeinen taas väärään hetkeen luettu. Ja alla taas linkit postauksiin, jos joku oli teiltä vaikkapa väliin jäänyt.



Kuten tämä postauskin, syyskuu oli ihan yhtä jäsentymätön ja täynnä irrallisia, toisistaan kaukana olevia ajatuksia, jotka eivät mene yhdeksi ketteräksi kokonaisuudeksi vaikka kuinka pusertaisi. Se oli iloa ja onnistumista, pään seinään hakkaamista, kymmeniä ylityötunteja, tuntemuksia, että olen työssäni maailman surkein ja seuraavana päivänä taas varmuutta siitä, että olen minä sittenkin aika hyvä. Lukukuukausi se ei ollut, ei vaikka ajattelin ettei koulujutut vaikuttaisi, mutta ovat ne vaikuttaneet. Tuon neljän kaunokirjan lisäksi olen saanut tenttikirjaa luettua vain parisen sataa sivua, vaikka se oikeasti kiinnostaakin. Vaikka no, neljä kirjaa kuussa on edelleen minulta aika vauhdikas tahti, että onneksi tästä ei sentään ahdistua tarvitse. 

Lokakuulta odotan pimeneviä iltoja kynttilän valossa uudella asunnolla, kirjamessuja, rauhoittumista ja ehkä pientä lomaakin. Vaikka yhden, kahden päivän mittaista, se olisi nyt juuri se, mitä eniten tarvitsisin. Niin, ja viikonloppua ystäväni perheen luona Kotkassa. Puoli- ja kaksivuotiaiden pienten, maailman rakkaimpien ystävän lasten seurassa mikä tahansa työntyy kauemmaksi, ja siinä lattialla pikkuautojen keskellä on ihan vain hyvä. Ja sitä minä odotan nyt, hyvin paljon.