sunnuntai 27. marraskuuta 2016

ALICE MUNRO : KARKULAINEN

 
ALICE MUNRO : KARKULAINEN
♥ ♥ ♥ ♥
386s.
Tammi 2005
Alkuteos: Runaway: Stories, 2004

"Grace ei osannut selittää eikä oikein ymmärtänytkään, ettei se mitä hän tunsi suinkaan ollut kateutta, raivoa se oli. Eikä siksi ettei hän voinut käydä ostoksilla eikä pukeutua niin kuin elokuvan tyttö. Vaan siksi, että tyttöjen oletettiin olevan sellaisia. Miehet - ihmiset, kaikki - odottivat, että he olivat samanlaisia. Kauniita, jumaloituja, hemmoteltuja, itsekkäitä, herneaivoja. Sellainen tytön kuului olla jotta häneen saattoi rakastua. Sitten hänestä tulisi äiti ja hän olisi imelästi kiintynyt vauvoihinsa. Ei enää itsekäs, vain herneaivo. Iänkaikkisesti."

Kun Ompun lanseeraama #novellihaaste alkoi, pidin aika itsestään selvänä, että luen lisää Alice Munroa (paljon tosin siksi, että noin kirjailijoista ylipäätään ko. kirjailija on ainoita, joiden vahvasti tiedän olevan novellisteja. Että sellainen novellituntemus sitten). Omasta hyllystäni löytyi kaksi lukematonta, tämä isotädin hyllystä kesällä omaani muuttaneena. Viimeksi luettu Hyvän naisen rakkaus hurmasi täysin, ehkä ensimmäisenä sellaisena henkilökohtaisen tason munrona, yhteensä tämä oli jo neljäs kyseisen kirjailijan teos. Enkä vielä tähän mennessä pettymään ole joutunut.

Karkulainen on kahdeksan novellin kokoelma naisista, jotka ovat jollain tapaa keskellä elämän käännöskohtia, ehkä juuri nimenomaisella hetkellä pieneltäkin tuntuvia käänteitä, joiden myöhemmin huomaa olevan niitä koko elämän suunnan muuttaneita. Ensimmäisessä tarinassa juuri miehensä menettänyt leskirouva yrittää auttaa nuoren tytön pakoon arvaamatonta miestään, sitä samaa, jonka kanssa tyttö aiemmin karkasi kotoa, mutta tytön aikeet ovatkin aivan toiset. Yhdessä novellissa taas matkustetaan junalla Kanadan halki, eletään hetkeä, jolloin tavataan epätodennäköisissä olosuhteissa mies, jonka ovelle myöhemmässä elämässä ilmestytään. Kuten tavallisesti, Munron tarinat ovat moniäänisiä, feministisiä, vahvoja ja alleviivaamattomia, ja niin kovin tarkkanäköisiä, että lukijana on ihan välttämätöntä pysähtyä välillä pohtimaan miten joku onkin voinut huomata nuo kaikki värit ja vivahteet aivan jokapäiväisistä asioista, eleistä ja tunteista.

Alun viisi ensimmäistä novellia olivat minulle kuitenkin tasaisen laadukkaita, mutta silti himpun etäisiä. Kirja jäi hetkeksi kesken, sen lukeminen tuntui niin suurelta tarpomiselta, että kaipasin väliin muuta. Nappasin hyllystä Säädyllisen ainesosan, luin sen ja palasin tähän. Vähän tahmaillen, aloittaen alusta kuudennen novellin, johon olin jäänyt, ainoana tarkoituksena saada tämä kirja ihan vain luettua, jotta voisin jo valita seuraavan. Mutta sitten. Sitten se kuudes novelli, Syntejä ja rikkomuksia, olikin taas juuri sitä Munroa parhaimmillaan, jalat alta vievää ja pysäyttävän hienoa, kaikessa muka arkisuudessaan. Se tunki ihon alle, oli rujo ja todellinen, se kuvasi niin voimakkaasti boheemin pariskunnan lapsisuhdetta, salaisuuksia, epätasapainoa ja nuoren tytön suhdetta vanhempiensa hänelle tarjoamaan elämään, että olin varsin sanaton. Ja kun sen jälkeen vuoroon pääsi vielä novelli Temppuja, tarina teatterimatkallaan käsilaukkunsa hukanneesta Robinista, joka kuin suoraan rakkausromaanin kohtauksesta löysi kohtalonoikkujen seurauksena Danielin, montenegrolaisen Danielon ja eli vuoden vain odottaen uutta kohtaamista, olin taas varsin myyty.

Että jos novelleja pitäisi jollekin niitä vierastavalle suositella, suosittelisin edelleen Alice Munroa, ja sanoisin, että valitset sitten minkä kokoelman tahansa, ei voi kovin suuresti hutiin mennä. Liian paljon onnea oli ihana, Hyvän naisen rakkaus oli ihana, tämä oli ihana. Ja vaikka täytyykin myöntää, että joutunen vielä myöhemmin tänään lukemaan ehkä ainakin osittain uudelleen kokoelman viimeisen novellin Selvännäköä, jotta voisin edes suunnilleen väittää ymmärtäneeni sen, on näistä varsin turvallista aloittaa. Tai jatkaa novellimaailmansa laajentamista. Laadukas ja maailmaa aina niin todellisesti kuvaava Alice Munro ei pettänyt taaskaan.

6 kommenttia :

  1. Olenpa onnellinen, että olet löytänyt Munron ja rakastunut. Niin sitä pitää! ;) Tämä oli ensimmäinen Munroni silloin jokunen vuosi sitten, ja se oli menoa sitten... Siksi Karkulainen on mielessäni melkoisen glorifioidussa asemassa, ja aion joskus siihen vielä palata. Muisti heräili heti noiden muutaman virkkeen tiivistystesi ansiosta, ja etenkin tuo Temppuja on aivan upea novelli, huh!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Temppuja oli monella tapaa ehkä ihanin novelli, jonka Munrolta, tai ehkä jopa novelleista ylipäätään olen lukenut. Se iski kovemmin kuin mitkään aiemmat, vaikka kokoelma ei ihan yhtä osuvalta tuntunut kuin esimerkiksi tuo edellinen lukemani. Mutta on Munroa aina vaan niin ihana lukea, ja onneksi on vielä monta kokoelmaa lukemattakin. <3

      Poista
  2. Minulla odottaa yksi Munro kirjastolainoissa, joka tulee olemaan ensimmäiseni. Suhtaudun vieläkin hieman arkaillen novelleihin, mutta onhan se jo aikakin kokeilla Munroa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti tykkäät, odotan mielenkiinnolla ajatuksiasi Munrosta! :>

      Poista
  3. Ah Munro, on kyllä sellainen rakkauteni, että mitäpä tässä, sydämiä vaan. Ihanaa, että sinäkin pidät. Tämä novellikokoelma on vielä lukematta, mutta löytyy hyllystä, ja onneksi muutama muukin, ettei lopu heti kesken. Eipä Munron kanssa oikein metsään voi mennä, vaikkakin Kerjäläistyttö on itselleni edelleen "heikoin" Munro.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidän, en ehkä ihan täysin hurmioissani rakasta, mutta viihdyn erityisen hyvin näin laadukkaiden novellien seurassa. :) Kerjäläistyttö ei tosiaan minuakaan oikein säväyttänyt, ehkä se olisi pitänyt lukea myös enemmän jotenkin novelleina, mutta muuten olen kovasti lukemastani pitänyt. Ja sinun Goodreads-arvioita tästäkin kirjailijalöydöstä saa kiittää, en tiedä olisinko muuten Munroon tarttunutkaan. :-*

      Poista