sunnuntai 21. toukokuuta 2017

ROXANE GAY : BAD FEMINIST

ROXANE GAY : BAD FEMINIST
♥ ♥ ♥ ♥
331s.
Like 2017
Alkuteos: Bad Feminist, 2014
Arvostelukappale

En ollut saanut luettua kirjaa edes kokonaan, kun aloitin jo tämän postauksen. Pää on niin täynnä asioita ja koukkuja, joihin haluan tarttua, joiden kohdalla haluan hyppiä tasajalkaa saadakseni muidenkin huomion itselleni tärkeänä pitämääni kohtaan, mutta ennen kaikkea se on täynnä ajatusketjuja, jotka haluan jo itsellenikin ylös, jotta pystyn jatkossakin olemaan jollain tapaa yhtä silmät auki kuin tämän kirjan avulla olen nyt vajaan viikon ollut. En malta lukea, kun haluan vain kirjoittaa ajatuksia ylös, enkä malta kirjoittaa kun haluan lukea lisää. Luvassa on siis ehkä blogihistoriani pisin postaus, ja kokoneena bloggaajana jo tiedän, että mitä pidempi kirjoitus, sen harvempi sitä kokonaan lukee. Mutta jos ei välitetä nyt siitä, vaan suolletaan kaikki oivallukset ja ajatukset virtuaaliselle paperille ja nautitaan tästä epäjohdonmukaisesta tajunnanvirrasta, jonka Roxane Gay onnistui hieman vaivihkaa arkeeni tuomaan.

Jos et jaksa lukea tätä postausta kokonaan, lue edes seuraava lause: missä ikinä oletkaan, ja mitä ikinä elämästä, feminististä ja omista etuoikeuksistasi ajattelet, lue Roxane Gayn Bad Feminist. No niin, pohjimmiltaan jo tämä on ihan tarpeeksi, voit lopettaa lukemisen, suunnata kirjastoon tai kirjakauppaan tai jos olet läheiseni, saat kirjan lainaan myös minulta. Mutta haluan sen takaisin, sillä nämä esseet eivät useista lukukerroista laimene. Päinvastoin.

Jos kuitenkin päätät jatkaa tämän postauksenkin lukemista, kerron seuraavaksi, jos nyt ei jo alkuun tullut selväksi, Roxane Gayn Bad Feminist on tärkeä kirja. Se on terävä, osuva ja oivaltava, ja se on kirja, joka olisi pitänyt jakaa Adichien yksittäisen esseen sijaan kaikille suomalaisille ysiluokkalaisille, koska sen esittelemät ongelmat ja arjen seksismi ja vialliset stereotypiat ovat olemassa myös meidän kuluttamassamme kulttuurissa. Se on kirja niille, joiden mielestä feminismi on miesten ja naisten välisen tasa-arvon kannattamista naisvallan sijaan on "faktalta kuulostava mietelmä", ja se on kirja niille, jotka ajattelevat, etteivät voi olla feministejä, koska feminismi uhkaa sitä, että he nauttivat hiuspidennyksistään, korkokengistä, menevät naimisiin patriarkaalisten perinteiden saattelemana tai jäävät vapaa-ehtoisesti lasten kanssa kotiin, koska "oikeaoppinen" feminismin myytti täysin päinvastaisesta on juurtunut ihmisten mieliin liian syvälle.  Se on myös kirja meille, jotka ovat sen alkaneet tiedostaa jo aiemmin, se on kirja samanmielisille, jotka haluavat syventää omaa tietämystään, ja haastaa itseään entistä enemmän. Se on kirja kaikille, jotka jollain tapaa elävät yhteiskunnassa, jossa on olemassa jonkinlaisia epätasa-arvoisia valtarakenteita. Eli kaikille niille, jotka eivät elä utopiassa. 

Roxane Gay ei kuitenkaan ole kirjoita saarnaavasti, virheitä osoitellen tai syyllistäen. Hän tuo jotenkin hurjan suurella ymmärryksellä esiin sellaisetkin ajatukset ja näkökulmat, jotka ei nopeasti ajateltuna sitä aina ansaitsisi. Gay muistuttaa, että koska femismi on ihmisen luoma, on se myös inhimillinen ja virheellinen. Ja se sitä saakin olla, koska täydellisyyden tavoittelu ja sankarikulttuurin rakentaminen eivät ole kovinkaan kestävällä pohjalla kun niitä pitäisi soveltaa suoraan käytäntöön. Ne ovat jopa haitallisia, koska keskittyessään utopiaan ja sen tavoitteluun arjen pienet tärkeät teot jäävät todennäköisemmin vaille ansaitsemaansa huomiota.

Gay kuluttaa selvästi huomattavan paljon populaarikulttuuria, ja niin teen minäkin. Opin jo Särmän & Meriläisen kirjasta, että guilty pleasure on täysin surutta roskikseen heitettävä termi, mutta Gayn avulla opin, että myös sellaisen kulttuurituotoksen edessä voi pitää silmiään auki. 50 Shades of Greyta voi lukea joko aivot narikassa tai nähden sen ylläpitämää satumyyttiä naisen ja miehen välisestä suhteesta. Tosi-tv:ta katsoessa naiskuvan yksipuolisuuteen voi alkaa kiinnittää huomiota, ja stand up -komiikkaa seuratessaan saa nauraa mukana kun naurattaa, mutta saa olla myös nauramatta, jos huomaa että esimerkiksi raiskaushuumori on juurikin pehmittämässä sitä maaperää, jonka mukaan naiseen kohdistuvan seksuaalisen ahdinnan tai hyväksikäytön voi siirtää keveäksi hassutteluhuumoriksi, koska no vitsillä kerroin on muka aina täysin normaali tapa saada anteeksi vahingollisten ajatusmallien ylläpitoa. Tästä kun nyt löytyy lukemattomia esimerkkejä ihan jo kotimaistenkin poliitikkojen sosiaalisen median seiniltä.

"Ne, jotka pidättäytyvät käyttämästä huumoria "kommentoidakseen kaikkia maailman kamaluuksia", eivät jätä sitä tekemättä siksi, että pelkäisivät. Ehkä ja vain ehkä, heillä on tervettä järkeä - ehkä heillä on omatunto. Joskus sen sanominen ääneen, mitä toiset pelkäävät tai eivät halua sanoa, on vain ja ainoastaan kusipäisyyttä. Meillä kaikilla on oikeus olla kusipäitä, mutta meillä ei ole oikeutta olla kusipäitä ja välttää seuraukset."

Gay ei kuitenkaan pelkästään esitellyt listaa niistä kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista, joiden kulttuurinomimiset, laiskat ja stereotypisoivat käänteet ja ihan vain tietyn valta-asetelman ylläpito jylläävät edelleen 2010-luvun yhdysvaltalaisessa kulttuurissa kuin emme sukupuolten välisestä tasa-arvosta tai  rotuerottelusta olisi ottaneet yhtään edistysaskelta sitten naisen äänioikeuden, mutta ennen kaikkea se pakottaa myös minut, valkoisen etuoikeutetun eurooppalaisen naisen tunnistamaan niitä rakenteita, joita surutta jatkuvasti kulutan ja pidän ehkä huomaamattanikin yllä. Kun kyse on naisen alentamisesta, nyökkäilen pontevasti, että juuri näin, miksei kaikki naiset tätä ymmärrä ja tästä nosta haloota, mutta kun kyse on toisesta rodusta, ei-valkoisista ihmisistä, huomaan varsin kookkaan piston jossain epämääräisessä paikassa. Huomaan, että kulttuuri, jota kulutan, elokuva tai tv-sarja jota katson ja olen pitänyt kelvollisena kuvauksena rotujen välisestä historiasta, onkin edelleen sitä kuilua kasvattavaa, stereotypian ylläpitäjää, leimaavaa ja ei-valkoisia alentavaa kun suuri ja mahtava, etuoikeutettu valkoinen kuvittelee, että hän milloin tahansa saa kirjoittaa toisen tarinan. Ja se pisto on erityisen tärkeä. Se on se käännekohta, jossa voi, näin ainakin kuvittelisin, naksahtaa etuoikeutetun miehen päässä kun häntä kuvittelee ettei kukaan enää puolusta valkoista heteromiestä, mutta voisi naksahtaa myös minun: se on se hetki, kun voi intuitiivisesti joko loukkaantua, että en minä ole mitään pahaa tarkoittanut!! tai yksinkertaisesti ottaa opiksi. Oppia, ymmärtää ja huomata, että näinkin tämän voi tulkita, tätä voi katsoa syvemmin kuin vain viihteenä, että tämä voi olla jollekulle toiselle todella vakava ja henkilökohtainen asia, jopa loukkaus ja vain uusi muoto sille jatkuvalle alentamiselle, mitä yhteiskunta ja kulttuuri erimuodoissaan etuoikeutettujen tiedostamatta suoltaa.

On nimittäin herättävää huomata, että ihan mainiona pitämäni Stockettin Piiat on valkoisen naisen kirjoittama historiallinen romaani mustista, ja hieman syvemmällä tarkkailulla lähinnä valkoisen päähahmon pönkitystä yksinkertaistettujen, maagisten mustien hahmojen avulla. Niiden, joiden elämä murtuu itsemurhan partaalle, kun he eivät saa enää palvella valkoista perhettä. Tai että yksi lempisarjoistani, ah-niin-monimuotoisena pidetty Orange Is the New Black tarjoaa maailman stereotypisimman hahmogallerian mitä ei-valkoisiin tulee. Puertoricolaiset juonittelevat seksuaalisuutensa avulla, mustat naiset haaveilevat uppopaistetusta kanasta, aasialaiset eivät puhu, mielisairaudet esitetään aivan eri tavoin, jos kyse on mustasta hahmosta (Crazy Eyes) kuin myöhemmällä kaudella valkoisesta (Lolly).  Ja se herätys on tärkeä, koska en tiedä olisinko huomannut näitä oma-alotteisesti itse, omasta näkökulmastani katsottuna. Mutta eihän maailma ole minun näkökulmani.

Sukupuolesta. Sukupuolisuuden esseet olivat viiltävät hyviä, vaikka lukiessa harmittikin, etten tuntenut montaakaan teosta, joihin Gay viittasi, sillä ne jotka tunsin, olivat varsin mullistavia nähdä Gayn silmin. Disneyn sadut kuitenkin tunsin, ja jos ei lasketa lukuun sitä, millaista ulkonäkömyyttiä oikeista, voitokkaista ja kuvankauniista prinsessoista tuo maailma ylläpitää, on näiden satujen miehen ja naisen välinen suhde vähintäänkin kyseenalainen. Miehen ei tarvitse kuin olla nimeltään Prinssi Uljas, on hänen saamisensa koko loppuelämän onnelliseksi tekevä asia. Mitäpä sitä nyt luonteesta, kun pelkkä hurmaava suudelma pelastaa jo kaiken. 

Aikuissaduissa nainen taas on varsin usein harmillisen yksipuolinen, se on TV-sarjassa yksipuolisessa ja stereotypioita ylläpitävässä roolissa, tai se alistuu oikuttelevan ja vaikean miehen tahdolle, koska suuressa hoivavietissään tahtoo hänet pelastaa ikuiselta renttuudeltaan. Nainen on maaginen voimahahmo, jonka rakkaus pelastaa, kunhan olemus on siveellistä eikä preesens ole liian hallitseva. Tai sitten nainen on lutka, koska maailmahan on tunnetusti mustavalkoinen ja madonna-huora-jaottelu täysin tätä päivää. Ja niin, mitäpä sitä fiktiivisistä saduista noin yksinään, mutta milloin sadunkerronta on ollut koskaan erotettua todellisuudesta ja oikeista yhteiskuntarakenteista? 

Kun entisaikojen sadut olivat täynnä moraalisia opetuksia, jotka olivat varsin samansuhteisia esimerkiksi Raamatun opetusten kanssa, paha sai palkkansa ja tottelemattomasta lapsesta kasvoi Jörö-Jukka, nykyiset sadut mallintavat sitä täydellisen mallikansalaisen kuvaa, sitä samaa höttöä sukupuolisuudesta, sukupuolirooleista ja sukupuoleen liitetyistä stereotypioista, jota halutaan rakenteellisesti ylläpitää laajemmassakin mittakaavassa. On meillä pohjoismaissa onneksi upeat Peppi Pitkätossut ja Ronja Ryövärintyttäret, mutta niitä me kaipaamme arjessakin lisää saadaksemme tavoittelemisen arvoiseksi muutakin kuin ikuisen keskustelun siitä, miten naisen tulisi yhdistää työ ja perhe. Haluaisinpa kuulla sadun siitä, miten Prinssi Uljas jäi hoitamaan perheen lapsia, jotta Lumikki/Tuhkimo/Prinsessa Ruusunen voisi jatkaa sen tekemistä, mitä sitten oikeasti koskaan on halunnutkaan tehdä tai romaanihenkilöstä, jonka tahtoon nainen ei lopulta alistu muuttuen vaikka vampyyriksi Twighlightien tapaan/suostu miesten määrittelemiin lisääntymisoikeuskeskusteluihin, kunhan ovat yhdessä onnellisia. Tai ennenkaikkea naisesta, jonka tehtävä ei ole kaunokirjallisuudessa olla miellyttävä ja muottiinsopiva. Ärsyttävyyskin on voimavara, ja se on piirre, joka ei voi kuulua vain toiselle sukupuolelle. Haluan lisää Roxane Gayn kaltaisia naisia, jotka vastaavat miehen toiveikkaaseen kysymykseen e-pillereiden käytöstä, "en käytä, käytätkö sinä?"

Rodusta. Luin jokin aika sitten Yaa Gyasin Matkalla kotiin -romaanin. Alkuun rakastin sitä, se oli voimakas, taitava ja upeasti mustan kulttuurin sisältä kirjoitettu, kattava teos orjakaupan historiasta, sitä ennakoivista asioista, ghanalaisten omasta osuudesta siihen ja kaikista niistä rikkirepivistä seurauksista, joita se tällaiselle valkoiselle, hyvin kaukana olevalle lukijalle tarjosi. Huomasin kuitenkin, että jälkeenpäin kirjan loppu, ihan viimeiset kappaleet jätti hieman epämääräisen häiritsevän jälkimaun, sellaisen, että yhtaikaa pidin ja en, enkä oikeastaan tiennyt miksi. Nyt Bad Feministin luettuani sekin selveni, syy, miksi en: vaikka tarina oli voimakas, rujo ja aito ainakin 90 % sivuistaan, loppuun se syyllistyi juuri siihen, mihin Gay osoittaa monenkin rodullisuutta ja orjahistoriaa käsittelevän teoksen kompastuvan: se yksinkertaistaa upean tarinansa juuri siihen yksittäiseen muottiin, johon lähes kaikki aiheesta tehdyt elokuvat ja kirjat lopulta palaavat. Se tarjoaa yksipuolisen selviytymistarinan ja onnellisen lopun, joka saa niin sorretun kuin sortajankin hyvälle mielelle. Että hirveästi olemme tehneet pahaa, mutta kävihän näille nyt lopulta kuitenkin hyvin, huh, voihan synninpäästö ja onnellisuus. Kuten Gay kirjoittaa: "Hollywood suoltaa näitä selvitymistarinoita, jotka sitten saavat odotetusti ylistystäviä arvioita. Se on noidankehä. Ei ole vain yhtä tapaa kertoa orjuudesta tai kuvata mustuuden kokemusta. Kyse ei ole siitä, etteikö orjuutta tai selviytymistarinoita pitäisi jakaa, vaan siitä, etteivät sellaiset narratiivit enää riitä. Yleisö on valmis vaatimaan mustilta elokuvilta enemmän - monimutkaisempaa kerrontaa, lisää erilaisten mustuuden kokemusten esittämistä nykyelokuvissa, enemmän taiteellisia kokemuksia, enemmän mustia käsikirjoittajia ja ohjaajia, jotka pääsevät käyttämään luovuuttaan muuhunkin kuin selviytymistarinoihin. Olemme valmiita kaikkeen muuhun paitsi katsomaan taas kerran sen yhden ja saman tarinan, joka meille on syötetty niin monta kertaa." Gyasin kirjassa olisi ollut tähän ainesta, mutta silti se kompastui siihen samaan kuoppaan, siihen, jonka on todettu myyvän ja miellyttävän yleisöä täällä valkoistenkin puolella. Se tekee hienosti kirjoitetusta alusta lopulta vain hyvänmielenviihdettä, eikä sitä ole niin helppo antaa anteeksi, kun näkee mihin kaikkeen kirja olisi voinut kurottaa.

Politiikasta. Gay kertoo, miten CNN:n uutisankkuri Don Lemon neuvoo toisia mustia pärjäämään elämässä: älä keskeytä koulua, älä roskaa asuinaluettasi, älä tee niin paljon aviottomia lapsia äläkä missään nimessä roikota housujasi. Eli ole valkoinen heteromies, vaikket olisikaan. Naurahdin ääneen tälle naurettavuudelle, kunnes vakavoiduin ja tajusin, että tätähän Suomessakin käytävä poliittinen keskustelu yhdenvertaisuuden saavuttamisesta on. Maahanmuuttajien, pakolaisten ja vähemmistökulttuurien on kautta aikojen haluttu sulavan mahdollisimman samanlaisiksi kuin me, silloin he ovat integroituneet oikein. Erilaisuus on meille uhka, mutta sen sijaan, että meidän itsemme pitäisi pysähtyä tarkkailemaan tekojamme saati yhteiskuntamme normistoa, vaadimme, että tänne tulevista tulee niin mahdollisimman paljon sellaisia kuin me jo olemme, jotta sitten lopulta voimme viimein elää rauhanomaisesti keskenämme. Ja pelottavinta tässä ehkä lopulta on se, ettei tätä edes vaadi ainoastaan se radikaalein Rajat kiinni -möyhöryhmä, vaan ihan jopa ne meidän tolkun ihmisetkin. Roxane Gayn sanoin, "--- kunniallisuuden politiikka ohittaa tyystin rakenteellisen rasismin ja ne tavat, joilla koulutusjärjestelmä, sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä sekä oikeuslaitos vain vahvistavat monia ongelmia, joita mustien yhteisö joutuu jo muutenkin kohtaamaan." Vaikka meillä Suomessa ei samanlaista rakenteellista mustien vähemmistöä ole, on sama kuitenkin varsin vahvasti sovellettavissa maahanmuuttajataustaisiin perheisiin ja omiin etnisiin vähemmistöihimme. Kunhan romanit vain käyvät koulunsa loppuun, lopettavat omien kulttuuriin kuuluvien vaatteidensa käyttämisen ja käyttäytyvät mahdollisimman paljon kuin me, sitten he ovat oikein. Vai? Ja jos me kieltäydymme näkemästä oman kulttuurimme sulatus- ja yhteenmuottiintunkemisrakenteitamme, miten muka voimme kohauttaa olkiamme, ja sanoa, että onneksi meillä ei ole kuin Amerikassa? Kuten Gay sanoo, "on vaarallista ajatella, että vastuu sorron lopettamisesta on kokonaan sen uhreilla".

"Sua pitäisi panna kunnolla niin rentoutuisit vähän", sanoi eräs ihminen, jonka kanssa kerran työskennellessäni olin perustavanlaatuisesti erimieltä eräästä ammatillisesta asiasta. "Huora, likainen huora", sähähti humaltunut henkilö keskellä päivää sporassa korvaani, kun en antanut hänen suudella minua kesken kotimatkani. Ja kaivoipa vielä lopuksi housuista sukupuolielimensäkin esille, ilmeisesti korostaakseen mistä jään paitsi kun en hänen ehdotteluilleen lämmennyt. Onpa minua kerran huoriteltu ja uhkailtu sanallisesti seksuaalisella väkivallalla senkin takia, kun annoin koirani säikäyttää kaksi hanhea lentoon merenrannalla. Ja niin edelleen. Ja samalla vieressäni tuttavamies sanoo ihan pokkana, että ei seksuaalista häirintää tai ahdistelua ole, koska ei hän ole koskaan sellaista nähnyt. Niinpä niin, ja nälänhätää ei ole, koska minulla ei ole nälkä? Ja samalla varmaan huokuttelin itse näitä lurjuksia lähelleni, koska vaatteet/hiukset/ripsiväri, mitä tahansa. Tai että onhan tuo nyt varsin viatonta, älä nyt kaikesta suutu ja loukaannu, ansaitsetkin tulla raiskatuksi, saatanan suvakkifeministihuora. Niin että mihin me muka enää feminismiä Suomessa tarvitsisimme? Maassa, jossa suvaitsevaisesta on tietyissä piireissä tullut haukkumasana.

Ei ihmisen tarvitse olla täydellinen ollakseen feministi. Feminismikään ei ole täydellistä, koska se on ihmisten vetämää. Mutta hereillä ja tietoinen, sitä Gay lempeästi jokaisen ohjaa olemaan. Näkemään alistamista, rasismia ja väärinkäyttöä puheissa, pop-kulttuurissa, rakenteissa. Olemaan hereillä arjen tilanteissa, joissa saattaa olla itse se häirinnän hiljainen sivusta seuraaja. Koska kun näitä asioita alkaa tiedostaa, alkaa huomata jatkuvasti arjen pienissä asioissa, silloin niille voi tehdä jotain, silloin niihin voi puuttua samantien. Silloin niiden muuttumisen rakenteellisiksi voi estää, purkaa tai tukahduttaa.


Helmet-haaste 2017: 09. Toisen taideteoksen inspiroima kirja 

tiistai 16. toukokuuta 2017

10 OMAN HYLLYN HIMOTUINTA (JA NE VIIME VUODELTA UNOHTUNEET)


Katrilla oli blogissaan vuosi sitten maailman loistavin lukulistauskonsepti: listata 10 kirjaa, joiden lukemista omasta hyllystä eniten odotti ja sitten unohtaa koko lista aivan tyystin ja palata myöhemmin sen pariin ihmettelemään tuliko sieltä sitten mitään luettua. Tein tuon listan itsekin vuosi sitten, tarkemmin sitä voi kurkkailla täältä, mutta listaanpa tähän allekin vielä nuo kirjat ja sen, sainko niitä luettua:

01. Riikka Pelo : Jokapäiväinen elämämme
02. Jussi Valtonen : He eivät tiedä mitä tekevät
05. Vladimir Nabokov : Lolita
06. Elina Hirvonen : Että hän muistaisi saman
07. Rafik Scham : Damaskoksen rakastavaiset
08. Alice Munro : Viha, ystävyys, rakkaus
09. Ulla-Lena Lundberg : Jää
10. Juha Itkonen : Anna minun rakastaa enemmän

Että ihan 2/10 tuli luettua, johan on. Lundberg, Valtonen & Itkonen ovat kyllä sellaisia ikuisia hyllynlämmittäjiä, ettei tosikaan, mutta olisihan tämä tosiaan hieman vahvemmin voinut mennä. Nummen Karkkipäivästäkään en edes ihan hirveästi pitänyt, Ahava sentään oli ihana, Munrolta luin omasta hyllystä muuta, eli voisin sanoa, että luin melkein kolme kymmenestä. Ja Lolita, no, sen olen jo myynyt eteenpäin, koska ei tarpeeksi kaunis painos, täysin normaali syy luopua kirjasta, jonka haluaa lukea. Kauniimpaa odotellessa.

Ja jotta voisimme jatkaa tällä samalla linjalla, ja palata taas vuoden päästä pohtimaan tuliko yhtään hyllynlämmittäjää luettua, ajattelin nyt tähän samaan syssyyn koota uudet 10 odotetuinta! Ja pidän nyt nuo edellisen listan kirjat pois listalta, mutta lupaan tulla kyllä erikseen juhlimaan jos joskus joku noista ikikolmikosta ihan oikeasti lukuvuoroon pääsee. 

10 VUODEN 2017 OMAN HYLLYN HIMOTUINTA

Toni Morrison : Minun kansani, minun rakkaani Kierrätyskeskuslöytö alkuvuodesta, klassikko kirjailijalta, jolta olen halunnut lukea lisää jo siitä saakka kun viime vuonna luin uusimman ilmestyneen Luoja lasta auttakoon -romaanin. Jos luen niin ikää hyllyäni lämmittävän Morrisonin Rakkauden, lasken sen tähän samaan kohtaan haha.

Anni Kytömäki : Kultarina Paksu pokkari odottaa pitkää lomaa, lentomatkoja ja syventymistä, tai sitten ihan vain mökkilaituria ja kevyttä kesälomareppua. Kirjablogisfäärissä hurjasti kehuttu kirja on kiinnostanut jo pitkään, onhan tämä vuoden takaiselle kesälomalle jo alunperin ostettu.

Ernest Hemingway : Kenelle kellot soivat Tai Ja aurinko nousee. Kumpi vain, niin lasken tämän kohdan täytetyksi. Nappasin kirjat keväällä lapsuudenkodin kirjahyllystä, niiden selkämykset näyttävät kotoisilta kun niitä on pian 30 vuotta elämässään katsellut. Jospa olisi pian jo aika kurkistaa niiden kansien sisäänkin.

Garth Greenwell : Kaikki mikä sinulle kuuluu Blogin kautta arvostelukappaleena saatu teos, joka kiinnostaa, mutta voi niin kovin pinnallista kyllä, ei meinaa viehättää visuaalisella olemuksellaan. Ehkä nappaan kansipaperit pois ja annan mahdollisuuden silti.

Johanna Sinisalo : Ennen päivänlaskua ei voi Tämä oli jo viittä vaille kirppispinossa, kunnes pelastin sen sieltä takaisin kuunneltuani äänikirjana Enkelten veren. Kuuluu siis sarjaan valtonenlundbergitkonen. Harmillisen vahvasti.

Heidi Köngäs : Hertta Pidin ihan Köngäksen Dora, Dorasta, joten kun kerran tämän kirjan olen itsellenikin kierrätyskeskukselta hankkinut, olisi ihan mukava se myös lukea. Aihekin kiinnostaa, ja tämän varmaan saisi mukaan Helmet-haasteeseenkin, joten listalle mukaan vain!

Tove Jansson : Nukkekaappi Tovea olen lukenut nyt hieman säästellen, mutta tämän kokoelman voisin jo piankin lukea. Ostin sen naapurustoni antikvariaatista, joka oli postimerkin kokoinen, enkä kehdannut olla ostamatta mitään, vaikka tämä maksoi noin kymmenen kertaa enemmän mitä vastaavat yleensä kirpuilla/kierrätyskeskuksilla maksaa. No, ehkä se oli vaikka vähän harvinainen ja olenpa tukenut pienyrittäjää ja sen sellaista, mielellään minä näitä Janssoneita kuitenkin itsellenikin kerään. Ja toivottavasti myös luen, pian.

Andreas Tjernshaugen : Tiaisten salainen elämä Miksi kaikki luontotietokirjat ovat nykyään xx:n salaisia elämiä? Tiaisten, eläinten, lintujen, puiden? Miksi eräälle eläinlajille, homo sapiensille, tulee niin yllätyksenä, ettei se olekaan planeetan ainoa tiedollinen olento, joka tuntee ja toimii yksilönä ja persoonana, ja on yhtälailla vaistojen varassa toimiva tai toimimatta oleva kuin muutkin lajit? No, niin tai näin, en kestä että tämä ihana kirja minulla on edelleen koskemattomana hyllyssä. Pikkulinnut kun ovat ehkä eniten mukavuusaluettani mitä olla voi.

John Irving : Oman elämänsä sankarit Taisin joskus listata Irvingin kirjailijaksi, joka ei kiinnosta, mutta jos tämä olisi vaikka mukavuusalueelta poistumista ja sitä tutustumista niihinkin, joiden ei ajattele kiinnostavan. Ovathan samanmoiset ennenkin yllättäneet ja hurjan kovasti!

♥ okei laitan tähän nyt sitten kuitenkin tän: Jussi Valtonen : He eivät tiedä mitä tekevät. Ihan vain että pääsen vuoden päästäkin selittelemään, miksei tälläkään kertaa. Tai sitten yllätän kaikki ja luen tämän! Sehän olisikin jo jotain. Johan se kohta täyttää hyllyssämme kolme vuotta. Pienet sille.

Mitä te haluaisitte omasta hyllystä lukea? Tai mistä näistä minun pitäisi ihan ehdottomasti aloittaa?


sunnuntai 14. toukokuuta 2017

JOHN WILLIAMS : BUTCHER'S CROSSING

JOHN WILLIAMS : BUTCHER'S CROSSING
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
334s.
Bazar 2016
Alkuteos: Butcher's Crossing, 1960

Williams on yksi parhaita kirjailijalöytöjä, johon muiden kirjablogien avulla olen tutustunut. Noin vuosi sitten lukemani Stoner ihastutti jo lukiessa, mutta on ennenkaikkea kasvanut suuremmaksi romaaniksi, yhdeksi parhaista, ajan kuluessa. Maaliskuussa luettu Augustus taas nousi kaikkien luettujen kärkeen jo ennen kuin viimeiset sivut oli kirjasta saatu kahlattua. Jäljellä oli enää Butcher's Crossing, lännenromaani 1800-luvun Amerikasta, hupenevista biisonilaumoista ja ihmisen kyltymättömästä ahneudesta ja mielen nyrjähdyksistä kaiken käsittelemättömän keskellä.

"Hän oivalsi, ettei ollut kääntänyt biisonille selkäänsä siksi, että olisi tuntenut naismaista pahoinvointia kohdatessaan verta, löyhkää ja sisälmyksiä; hän oivalsi, että oli pahoinvoivana kääntynyt pois, koska häntä oli järkyttänyt se, miten biisoni oli hetkeä aiemmin ollut ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta mutta sitten alaston ja avuton, untelo riippuva ruho, minuutensa menettänyt, tai käsityksenä omasta itsestään menettänyt, ja irvokas, pilkkaavana huojuva hänen edessään."


En ole koskaan ymmärtänyt täysin ihmisiä, jotka jättävät kirjoja lukematta siksi, ettei niiden aihe lähtökohtaisesti kiinnosta. No juu, toki itsekin saatan pokkana vältellä aivan samasta syystä tiettyjä genrejä, mutta ymmärtämiseni hieman vähenee siinä vaiheessa, jos rakastaa kirjailijan muuta kirjallisuutta, mutta yhtä välttelee epämielenkiintoisen aiheen äärellä. Ehkä tässä tullaan hieman siihen, että kuten elämä noin ylipäätäänkin, on lukemisenkin tapana välillä kuplautua. Ja jos sieltä omasta mukavuuskuplastaan, lempiaiheistaan ja valmiiksi tutuista ympyröistä ei välillä poistu, ei hirveästi pysty uuttakaan kokemaan. Ja näinpä, näennäisesti hieman kaukaisesta ja mielenkiintoa herättämättömästä aiheestaan, länkkäriromaanista ja puhvelinmetsästyksestä, huolimatta itse tartuin tähänkin Williamsiin varsin suurin odotuksin, hienot kirjailijat kun pystyvät kirjoittamaan vaikkapa muurahaisten polkujärjestelmästä mielenkiintoisesti niin halutessaan, joten miksei Williams pystyisi siihen myös biisonien äärellä.

Romaani lähtee käyntiin kun nuori Will Andrews jättää yliopisto-opintosa Bostonissa kesken ja saapuu pieneen Butcher's Crossingin kylään etsimään täydellistä kosketusta luontoon, siihen aitoon ja alkuperäiseen. Hän etsii käsiinsä isänsä vanhan tuttavan herra McDonaldsin, joka toimii vuotatukkurina lännen preerioilla, jossa monituhatpäiset biisonilaumat on metsästetty jo lähes olemattomiin, mutta siisti kirjanpitotyö ei ole sitä, mistä hän tyydytystä itselleen etsii. McDonaldsin neuvojen saattelemana Andrews tutustuu pian Milleriin, mieheen, joka on lähes vuosikymmen sitten törmännyt Coloradon vuoristossa valtavaan biisonilaumaan, ja on jo siitä asti haaveillut pääsevänsä käsiksi tuohon käsittämättömään määrään ensiluokkaista biisoninnahkaa. Andrewsin rahoilla saadaankin kasaan neljän miehen retkikunta preerian halki, mutta raskaan matkan täyttymys saa valloilleen sellaisen ahneuden, että sen seuraukset kantavat pidemmälle kuin kukaan uskalsi edes pelätä.

Williamsin viipyilevä ja pelkistetty kerronta tekee kunniaa tarinalle, jossa ihmisen ahneus ja käsittämätön omistamisen oikeus kaikkea luonnossa liikkuvaa kohtaan ottaa päähenkilöistä vahvan niskaotteen. Tarina lähtee Williamsille tyypilliseen tapaan verkkaan liikkeelle, mutta tiivistyy loppua kohden niin, ettei sitä meinaa malttaa laskea käsistään. Siitä tulee mieleen hieman Hemingwayn Vanhus ja meri kaiken sen keskittyneisyyden ja luonnonarmoilla olemisen keskellä, ja sen retkikunnan kohtalo on taas kuin Uusman Naparetken henkiinherätys. Henkilöhahmot ovat vahvoja, inhimillisiä ja realistisia, ja heidän parissaan huomaakin värjöttelevänsä biisoninnahkojen välissä lumimyrskyltä pelastuakseen, kulkevan laaksoa pitkin vahvan mädäntyneen lihanhajun keskellä ja puistellen parrastaan niitä pieniä loiseläimiä, joita turkit ovat tartuttaneet mukanaan. Williams kertoo jälleen tarinaansa rauhallisen kiihkottomasti ja mitään alleviivaamatta, ja saa silti lukijansa tuohtumaan sen vahvimman oikeuden äärellä, jolla ihminen luontoa itselleen on jo vuosisadan riistänyt.

Kirja oli siis todella hieno ja ehjä lukukokemus. Se oli niin tarkkanäköinen ja vaikuttava, ettei sen äärellä miettinyt hetkeäkään kiinnostaako aihe vai ei, ennemminkin sivuja käänsi eteenpäin vauhdilla ja hiljaisela kunnioituksella sitä kohtaan, miten näinkin inhimillisesti voi joku tätä tarinaa kirjoittaa. Williams on ollut hurjan monipuolinen, taitava ja upea kirjailija, ja vaikka on toki hienoa, että nämä kirjat ovat viimein nyt yli 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen viimein saavuttaneet ansaitsemaansa kansainvälistä huomiota, olisi näille sitä aikanaankin jo suonut enemmän. Nyt suljen jälleen kerran yhden kirjan takakannen sivujensa päälle huomatakseni kartuttaneeni lempikirjojeni listaa, ja en voi kuin kirjan voimakkaan tunteen jälkeen ihmetellä, mitä ihmiselle on oikein tapahtunut? Missä välissä tapahtui se naksahdus, jolloin luonnon kanssa ei enää elettykään symbioosissa, otettu sitä mitä tarvittiin, vaan riistettiin kaikki loppuunasti, vietiin asiat niin käsittämättömiin mittasuhteisiin, että ne kaatuvat väistämättäkin omaan mahdottomuuteensa? Mistä kumpuaa se kapitalismin alkujuurien ahneus saada kaikki ja hallita kaikkea, se nyrjähdys, jonka tie näyttää varsin aukottomasti tuhoontuomitulta? Sitä on tuntunut ihmettelevän Williams jo 1960-luvulla, ja sitä ihmettelen minä lähes 60 vuotta myöhemmin.

Helmet-haaste 2017: 05. Kirjassa liikutaan luonnossa

lauantai 6. toukokuuta 2017

NOVELLIHAASTE, KAIKKI MITÄ LUIN JA RAKASTIN

Reader, why did I marry him -blogin Ompun emännöimä novellihaaste tulee päätökseensä huomenna, ja on aika kirjailla itsekin yhteenvetona ylös marraskuun ja toukokuun välisenä aikana luetut novellit. Asetin ensin tavoitteeni neljäänkymmeneen, sitten suoraan sataan, sillä kokoelmien lukeminen kävi koko ajan vain helpommaksi. Ja vaikka usein mutisenkin, etteivät haasteet ole minua varten, sillä ne pahimmillaan tuovat mukanaan pienimuotoista lukustressiä ja pakko lukea -ajatuksia, tämän kanssa onneksi ihan vain sai lukea.


Haaste käynnistui Munrolla, koska minulle hyvin pitkään laadukkaat novellit olivat yhtä kuin Alice Munro. Ovat ne sitä toki edelleenkin, mutta onneksi myös hyvin paljon muuta. Munro on laadukkaan tasaista, ja vaikkei hän ehkä vieläkään ole henkilökohtaisella tasolla noussut minulle mitenkään supersuosikiksi, eivät hänen kokoelmansa koskaan petä.  8 novellia.


Novellihaaste oli myös mitä mainioin syy tarttua viimein vuosia hyllyä lämmittäneeseen Xiangjianin kokoelmaan, ja se todella kannatti. Vaikka mitä muuta laadukasta ja ihanaa tämänkin jälkeen vielä haasteeseen luin, pysyy tämä ehdottomana novellikokoelmasuosikkina, ehkä jopa kautta aikojen. Koskettavia, samaistuttavia ja silti niin maagisen erilaisesta maailmasta kertovia pieniä tarinoita, tätä rakastin. Ja siis rakastan edelleen. Suosittelen kenelle tahansa. 16 novellia.


Saundersin esikoinen järkytti, vavisutti ja oli tulla painajaisiin mukaan, ja silti veti jalat mennessään niin, ettei ihan toista samanlaista kokoelmaa varmaan hetkeen vastaan tule. Viimeinen novelli oli kaiken muun jälkeen hieman pettymys, mikä laski fiilistä koko kokoelmasta, mutta vahva ja voimakas lukukokemus on kyllä edelleen voimakkaasti mielessä, vaikka tämän viime vuoden puolella luinkin. 7 novellia.


Kuuntelija oli kaunista, herkkää ja varmaa Janssonia, ja vaikkei tämä ihan niin voimakas lukuelämys ollut minulle kuten aiemmat Janssonin aikuiskirjat, jäi mieleen muutama vahva ja kaunis novelli tästäkin. Jansson kirjoittaa visuaalisesti ja älykkäästi, ja tämän kokoelman novellit ansaitsevat vielä tulla uudelleenluetuiksi, jotta niistä saisi vielä himpun verran enemmän itselleenkin irti. 18 novellia.


Piippuhylly oli tuttua Kettua, rujoa, raivokasta ja rouheaa. Kokoelma toimi, toi luokse tuttuja hahmoja ja uusia kokemuksia, ja sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että Kettu on tosiaan yksi   elämäni nykykirjailijoista. Hienoa tekstiä, jonka ymmärrän täysin jakavan mielipiteitä. 10 novellia.


Ainoa uusintalukuun tullut kokoelma, sellainen, jonka ensimmäisestä lukukerrasta oli jo niin monta vuotta, että tuntui kuin olisin lukenut tämän kokoelman ensimmäistä kertaa. Voimakkaita ja Adichien tyylille uskollisia tarinoita, mukaansatempaavia ja uusia maailmoja avaavia. Toimii myös novellikammoisemmillekin. 12 novellia.


Saundersin tyyli on hieman rauhoittunut sitten esikoiskokoelman, mutta seesteinen ja selväjärkinen se ei edelleenkään ole. Joulukuun kymmenes nousi kokonaisuutena todella korkealle, ja se oli lukukokemuksena ehdottomasti huikea. Ehkä tästä olisi ollut helpompi aloittaa kuin Sotapuistosta, mutta lukukokemukset toimivat ehdottomasti näinkin päin. 10 novellia




Gappahin Tanssimestarin luin, ja pidin siitä hurjasti enemmän kuin vastaluetusta kyseisen kirjailijan romaanista. Hieman se vaati oman asenteen kohdalleen laittamista, tunnelmaan tietoista virittäytymistä, mutta lopulta pienet osat loksahtelivat niin sujuvasti paikalleen, että tästäkin tuli neljän sydämen kirja. Hieno kokoelma, suosittelen tätäkin kulttuurisukellusta. 13 novellia.

Yhteensä luettuna siis 95 novellia. 

Yhteenvetona sanoisin, että olipa ihana haaste. Olen vierastanut novelleja liian pitkään ja liian ponnekkaasti, ja vaikka toki jo ennen tätä haastetta aloin niille hieman lämmetä, sain tämän myötä paljon uusia lemppareita, lukuideoita ja inspiraatiota myös tulevaa varten. Loppujen lopuksi kun luin hieman varman päälle, jo valmiita lemppareita ja kehuttuja kokoelmia, ehkä jatkossa uskaltaudun myös novellien parissa hieman kokeellisimmille vesille. Onneksi oli tämä haaste ja sen muissa blogeissa pyörivät loputtomat lukuideat, minusta kun tuntuu, että novellit ovat tulleet luokseni jäädäkseen.

maanantai 1. toukokuuta 2017

PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA

PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA
♥ ♥ ♥ ♥
286s.
Otava 2014

Jos luki blogiani jo alkuvuodesta, ei varmaankaan jäänyt huomaamatta miten hurmaannuin siskoltani joululahjaksi saamastani Statovcin Tiranan sydämestä. Siitä muodostui minulle järisyttävällä vauhdilla yksi elämäni kirjoista, eikä sen taika ole haihtunut ajan myötä lainkaan, päin vastoin vain vahvistunut ja kasvanut. Olisin halunnut jo silloin heti perään lukea myös Statovcin esikoisen, mutta jokin hieman jarrutteli. Pelotteli, että joko ensin lukemani jää varjoon ja haalenee, tai todennäköisemmin tämä ei tunnu miltään noin suuren tunteenleimahduksen jäljiltä. Odottelin siis hetken, ja kun nyt viime viikolla sain viimein tuon arvostelukappalepinon viimeisenkin kirjan luettua niin sanotusti pois alta, hakeutui Kissa varsin pian luokseni, kun sekavana arvoin mitähän seuraavaksi lukisi. Ja nyt todella olikin juuri oikea aika tälle esikoiselle.

"Silloin mieleeni juolahti vanha kosovolainen sananlasku, jonka mukaan ihminen menee pilalle liiasta hyvästä. Hyviä asioita voi saada ja niitä voi tapahtua monella tavalla. Jos ihmisellä on omaisuutta enemmän kuin hän tarvitsee, jos hän on tottunut liian hyvään kohteluun ja tulee liian taitavaksi jossain, hän alkaa ajatella ansaitsevansa vain parasta. Hän kieltäytyy seurustelemasta muiden kuin niiden kanssa, jotka ovat samanlaisia kuin hän itse. Hän tottuu hyvään ruokaan ja juomaan ja ihmettelee, miten onkaan joskus voinut juoda sokeroitua limonadia tai polttaa halvinta mahdollista tupakkaa. Ja kaiken tämän ajan hän luulee muiden ihmisten sääliä kateudeksi."

Statovcin esikoinen kulkee kahdessa ajassa, 80-luvun Kosovossa ja suurinpiirtein nykypäivän Suomessa. Se kertoo tarinaa kotimaan tiukoista perinteistä ja hellittämättömästä tapakulttuurista, ja siitä suuresta törmäyksestä, joka tapahtuu kun kaikki se muuttaa levottomuutta, väkivaltaa ja sotaa pakoon pohjolan paratiisiin, jossa omaan erinomaisuuteen ollaan jo hieman sokaistuttu, nostetaan haloo erilaisuudesta ja siitä, ettei joku ymmärrä laittaa kapulaa ostostensa väliin. Se ravistelee kahden eri sukupolven verran yhteiskuntaa, paitsi sitä mistä lähdettiin, myös sitä johon tultiin, ja se on se ristiriita, joka väistämättä tapahtuu kun lapsi kasvaa yhtaikaa sekä lähdön että saapumisen kulttuurissa. Omat lapset eivät olekaan enää omia, ja vaikka miten odottaisi, he eivät palaakaan automaattisesti toteuttamaan vanhempiensa unelmia elämästä. 

Kissani Jugoslavia on hämmästyttävän taitava, ehjä ja älykäs kokonaisuus. Se haastaa jatkuvasti lukijaansa ajattelemaan toisin, uudesta näkökulmasta, vertauskuvien viidakosta, omasta elämästään. Se on tarina niin moninaisista kohtaamisista, että aina oma tulkinta ei meinaa pysyä kerronnan mukana, ja se antaa niin paljon koukkuja mihin tarttua, ettei aina tiedä mistä ottaa kiinni. Mutta silti, vaikka koukkuviidakko on valtaisa, hetkeksikään kertoja ei menetä lukijaansa, saa otettaan herpaantumaan, vaan käärmeet, kissat ja Jugoslavia vilisee silmissä, muuttuu todelliseksi ja niin yhteiskunnan kuin kahden ihmisenkin kohtaamisista tulee realistista, aitoa, oikeaa. Käärme puristaa ja lamaannuttaa ympärilleen pelon lailla, ja vaikka sitä yrittää miten vaalia lemmikkinään, on suurinta rohkeutta osata jossain vaiheessa vain luopua siitä kokonaan.

Vaikka tämä kirja ei tunteen tasolla ihan seuraajansa tasolle päässyt, pidin tästä valtavasti. Se tuntui vaativalta, muttei liian, se haastoi, muttei riitaa. Se antoi niin paljon, että muulta kotimaiselta nykykirjallisuudelta alkaa odottamaan samaa, ja jos se ei sille rinnalle yllä, tekee mieli nostaa tämä jollekin ihan omalle, erityiselle jalustalleen. Rakastin tässä kirjassa sen sujuvaa kerrontaa, rikkovaa rakennetta, joka limittäin eri ajoissa kuvaten antoi jatkuvasti toinen toiselleen lisää syvyyttä ja vaikuttavuutta. Ja vaikka yhtymäkohta antoi hetken odottaa itseään, oli sen kuitenkin jo alusta asti jollain tasolla tiennyt, osannut yhdistää pienet palat toisiinsa, ja varmistus vain lisäsi sitä onnistumisen tunnetta, jota kirjoittajan puolesta tarinan edetessä jatkuvasti tunsi. Toisto ja päällekkäisyys toimi, ja loi jälleen lisää koukkuja, joita tekee mieli vain pyöritellä ja tutkia loputtomiin.

Ja jos toimi rakenne, niin toimi myös kieli, kerronta ja ennenkaikkea koko se teemalajitelma, jonka runsaus oli läkähdyttää kuin viidakon kosteus ja kasvillisuus, kaikessa hurmaavuudessaan ja monipuolisuudessaan. Vaikka yleensä minua tuo hieman joka suuntaan särppiminen häiritsee, tässä se taas loi aivan omaa syvyyttään, laajensi muutaman ihmisen kohtalon koskemaan suuremmin ihmis- ja yhteiskuntaa, toi tematiikkansa lähelle ja ihon alle. Balkanin niemimaan historia, levottomuudet ja konfliktit, pakolaisuus, toiseus ja integroituminen yhteiskuntaan eivät ole aikoihin olleet näin konkreettisia, näin läsnä. Hieno kirjallisuus pystyy tarjoamaan paljon, ja Statovcin tuntuu kykenevän siihen himpun syvemmin kerta toisensa jälkeen, vaikka romaaneja on tullutkin vasta kaksi. Ne ovat kuitenkin niin syviä, moninaisia ja runsaita, että tuntuu kuin niiden kanssa olisi viettänyt jo vuosia. 

Ja pakko sanoa, että keneltäkään en ehkä yhtä kuumeisesti jo odota seuraavaa kirjaa kuin Statovcilta. Toivoin jo ensimmäisen lukemani kohdalla hänelle pitkää ja runsasta kirjailijan uraa, ja nyt haaveilen siitä entistä enemmän. Tällaista kirjallisuutta kotimainen kenttä tarvitsee, tällaista kirjallisuutta tarvitsee myös kansainvälinen kirjallisuus. Sillä sillä tasolla nämä kumpikin romaani ovat ehdottomasti jo alkulauseistaan lähtien olleet.

Helmet-haaste 2017: 41. Kirjan kannessa on eläin

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

HUHTIKUUN KIRJAT JA KUULUMISET


Huhtikuu on lempikuukauteni samasta syystä, josta se ennen oli toukokuu: kaikkein kivoin, rennoin ja odotustenarvoisin on vielä edessä. Huhtikuussa ei vielä haittaa, vaikka ei ole jatkuvasti lämmin, sillä ei vielä kuulukaan olla. Huhtikuussa aurinko on kuin pitkään kadoksissa ollut ystävä, ja ne pienet hienovaraiset kevään merkit ovat aina vain iloinen yllätys, ei merkkejä myöhästyneestä vuodenajasta. Rakkaus huhtikuuhun ja kesän odotukseen on myös hyvin minua, pidän suuresti siitä tunteesta, siitä odotuksesta, että jotain kutkuttavaa on vasta saapumassa, ja vaikka toki sitä kutkuttavaa on ihana myös elää, on se silti hohdokkaimmillaan kun se ei ole vielä tapahtunut, kun se on vielä sellaista häilyvää epätotta, jossa ihan kaikki on mahdollista. Sama odotuksen ihanuus toistuu paitsi kesän, myös aina matkojen ja tulevien elämänmuutosten kanssa. Ne ovat turvallisen kaukana, stressin ulottumattomissa, mutta silti ihan juuri tässä.






Huhtikuussa on myös ihanaa, että ei ole vielä pakko lähteä ulos. Ei ole pakko viettää aurinkoisia päiviä piknikillä, terassilla, ihmisten keskellä, vaan talviunilta heräily sujuu edelleen verkkaisen rauhallisesti, valoon ja sosiaalisuuteen saa totutella omaan tahtiin. Vaikkapa peiton alla hyvien romaanien parissa. Ja kun kevään tentitkin olivat viimein ohi, oli ihana sukeltaa pois passivoivasta reality-maailmasta (mistä olen saanut päähäni alkaa katsoa temptation islandia, hmm?!) ja haastaa aivoja hieman laadukkaammillakin virikkeillä.

 Luetut

05. Pajtim Statovci : Kissani Jugoslavia (postaus tulossa)

Ostetut

Tove Jansson : Viesti

Ja kuten tämän vuoden kirjoja yleensä, myös huhtikuun lukemistoa on yhdistänyt kaksi asiaa: onnistuneet kirjavalinnat ja käännöskirjapainotteisuus. Jälkimmäinen on tullut mukaan ehkä tietoisemmin, sillä kun luin viime vuonna yli 40 kotimaista yhteensä 70 luetusta, alkoi kaipuu maailmalle olla varsin kova. Laadukasta, ihanaa ja hyvää suomalaista kyllä viime vuoden sainkin lukea, mutta tietyllä tapaa myös yliannostuin, aloin kiertää liikaa tiettyjen ajanjaksojen, sukupolvikuvausten ja omien kuplien ympärillä. Niinpä tammikuun jälkeen otin tietoisen askeleen kauemmaksi tästä maasta, näistä kuvioista, ja ajallisesti edelleen tuoreen, uuden kirjallisuuden pariin, mutta loikka täysin muihin maihin, uusiin ajatusmalleihin, maailmoihin ja kokemuksiin on ollut kyllä kieltämättä valloittava. Sellainen, jota olin jo aiemminkin kaivannut, mutten sitä vaan osannut vielä tietoisesti nimetä. Laadullisesti huhtikuun luetut olivat kuitenkin tasaisia, lukiessa voimakkaita, mutta luettua hieman keskivertohyvän tasolle laskeutuneita, kirjoja, joita oli ihana lukea, mutta jotka eivät saaneet villiintyneinä ehkä sitten kuitenkaan rakastumaan. Yksittäiseksi helmeksi nousi lopulta kuun viimeiseksi kirjaksi jäänyt Kissani Jugoslavia, jonka pariin palaan ensi viikolla ihan omalla postauksella. Statovci kirjoittaa niin upeaa kotimaista älykkökirjallisuutta, etten malta odottaa milloin häneltä jo kolmas romaani ilmestyisi.


Ylipäätään huhtikuu oli kaunis, valoisa ja henkisesti lämmin kuukausi, vaikka tuolla nyt viimeisen vuorokauden on taivaalta tuprunnutkin enemmän jouluista kuin vappuista tavaraa. Hetkeen viimeinen työvuosi on taittumassa vahvasti loppuaan kohti, enää viisi viikkoa esiopetusta jäljellä, siihen muutama hassu päälle muita töitä ja lomat ja kesät jo häämöttää kauniisti edessä. Häämöttää kaikki se hyvä, jolla koko alkukevään on jaksanut läpi puurtaa.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

J.K. ROWLING, JOHN TIFFANY & JACK THORNE : HARRY POTTER JA KIROTTU LAPSI

J.K. ROWLING, JOHN TIFFANY & JACK THORNE : 
 HARRY POTTER JA KIROTTU LAPSI
♥ ♥ ( ♥ )
446s.
Tammi 2016
Alkuteos: Harry Potter and the Cursed Child (2016)

Asioita, jotka ovat minulle melko pyhiä: muumit, astiat, Elvi, Frendit, nukkuminen, lukemisrauha ja Harry Potter. Ne ovat asioita, joiden parissa bondailen helposti uusienkin ihmisten kanssa, vaikka muuten hieman varautuneisuuteen taipuvana aina puhumista ei olekaan helppo keksiä. Ne ovat asioita, jotka ovat täydellisiä sellaisinaan, ja asioita, joista tulee aina hyvä olo. Mikään kun ei ole niin ihanaa kuin keskittyä asioihin mukavuusalueellaan, ja Potterit, no ne nyt ovat aina olleet siellä hyvin vahvassa keskiössä.

Joten niinpä ajatus jatkosta Potterille oli alkuun aika ehdoton ei. Se oli ei, koska olen jo noissa ihan varsinaissa Pottereissa onnistunut vasta viimevuosina hyväksymään sen lässynlää-lopun, viimeiset sanat, tapahtumat ja onnelliset käänteet, jotka juu, ovat varsin tyypillisiä lasten-/nuortenkirjallisuudelle, mutta eihän nämä nyt tietenkään sitä minulle ole olleet, vaan ihan vaan elämänkirjallisuutta parhaimmillaan. Alan kuitenkin jo ehkä suunnilleen pystyä elämään sen kanssa, miten kirjasarja loppuu, mutta tiesin jo etukäteen, että tämä Potter-näytelmä tulee olemaan riski. Hurjan suuri, sellainen, jonka kanssa pahimmillaankin pitää teeskennellä ettei sittenkään lukenut sitä. Niinpä olen vältellyt tätä aika tietoisesti jo vuoden päivät, aina siitä asti kun englanninkielinen Suomessakin julkaistiin, vaikka sen itselleni olen monesti meinannut siskolta lainata. En ole kuitenkaan lainannut, en, ennen kuin viime viikolla se sattui tyhjänpanttina kirjastossa tulemaan vastaan. Ja kun sen kerran oli käteen napannut, oli se aika pakko lukea heti.

Nopeana briiffinä niile, jotka eivät ole vielä lukeneet, mutta harkitsevat tai tietävät jo, etteivät luekaan: Kirottu lapsi hyppää Harry Potter -ajassa vuosikymmeniä eteenpäin, ja Hartsa on kiireinen kolmen lapsen isä, virkamies, jonka päässä jyskyttää vanhemmuuden pulmat ja tietysti arpipäänsärky. Albus taas on Harryn keskimmäinen lapsi, se erilainen Potter, se, joka joutuu eniten kantamaan isänsä perintöä harteillaan, eikä siitä juurikaan nauti, saati tuon salama-arpisen miehen kanssa toimeen tule.

Että näistä sitä lähdetään liikkeelle. Näytelmämuotoon kirjoitettu teksti onnistuu jopa yllättämään, siinä on sitä jotain Potter-taikaa, vaikka kuvailu ja suuremmat eleet jäävätkin rivienvälistä tulkittavaksi. Maailmaan on helppo sukeltaa, ja se aukeaa eteen kuin vanha Tylypahka konsanaan. Teksti on sujuvaa ja suomennos soljuu kauniisti (paitsi hieman nauratti kun eräässä taistelussa Hartsa kumppaneineen laukoi armottomasti salamia, pepperonit vain lentää kun hyvikset kohtaa pimeyden velhot haha), mistään ei onneksi paistanut läpi kiireellä pukattu käännös ja suomenkielinen painos, kiitos siitä kustantamolle. Mutta niin. Siihen ne ansiot sitten taisivatkin jäädä.

Nimittäin minulle tämä kirja oli parhaimmillaankin vain keskinkertaista fan fictionia, ja uskon, että siinäkin joku on tätä tekelettä paremmin jossain, joskus onnistunut. Roolitukset olivat todella väsyneitä: mikä nyt ihan oikeasti voisi olla ennalta-arvattavampaa kuin että Albus Severus Potter lajitellaan Luihuisiin, siihen ainoaan tupaan Rohkelikon lisäksi, josta Rowlingilla kirjasarjassakaan tuntui olevan mitään sanottavaa? Tai että Dracon poika Scorpius on sydämeltään hyvis ja Harryn keskimmäinen taistelee legacynsa kanssa kaamealla teiniangstilla meinaten tuhota vahingossa maailman, hupsis? Ja niin, ehkä luin tätä vähän väärin, ja ehkä tämä toimi teatterina, sellaisena ihanana ekstrapaluulippuna taikamaailmaan, mutta tällaisena "jatko-osana" lukiessa koko soppa lähinnä rasitti. Mitään uutta ei oltu keksitty, yhtä hahmoa lukuunottamatta näytelmässä pörrättiin vain jo tapahtuneiden, jo keksittyjen tapahtumien, ihmisten ja kohtaloiden ympärillä. Meinattiin vahingossa pilata kaikki, mutta sitten tuli se piilossa ollut rakkaus ja pelasti kaiken. Se ei ärsyttänyt varsinaisessa sarjassa, mutta sitäkin enemmän tässä. Tästä oli jo melkein nautinnollista olla pitämättä, turhautua ja kirjaimellisesti pyöritellä silmiään kohdissa, jossa häikäilemättömästi uusinnettiin vain jo aiemmissa kirjoissa tapahtunutta. Ehkä se ei olisi tosiaan lavalla katsottuna ottanut päähän, mutta kansien välissä sitten sitäkin enemmän.

Jos tämä olisi mikä tahansa muu kirja, se olisi saanut yhden sydämen, jos sitäkään. Ja vielä ryöpyttävämmät haukut. Tuntuu, että kaksi ja puolikin on jo todella höveli, mutta menköön, rakkaudesta lajiin. Luojan kiitos tämä ei ollut romaani, eikä etenkään J.K. Rowlingin kirjoittama sellainen, koska silloin tästä olisi voinut olla haastava päästä yli. 

...mutta.

No mutta. Olihan se aika mukava päästä hetkeksi takaisin taikamaailmaan. Tavata vanhoja tuttuja. Lukea tämä parissa päivässä ja kuvitella pitkästä aikaa Tylypahkan kivisiä käytäviä. Että on tälläkin ehkä paikkansa. Ja luulen, ettei huomenna esimerkiksi ärsytä enää yhtään niin paljon. Kunhan vain sen verran käytän unhoitus-loitsua, että kuvitellen lukeneeni jotain satunnaista fan fictionia, niin mielenrauha ei järky ihan liikaa. Muille lukemista harkitseville sanoisin, että lukekaa tai älkää. Ette ihan hirveästi jää mistään paitsi, jos skippaatte, mutta toisaalta ei lukemallakaan mitään menetä. Ja onhan tätä rakastettukin, kuulemma.

Helmet-haaste 2017: 21. Sankaritarina

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

HANYA YANAGIHARA : PIENI ELÄMÄ



HANYA YANAGIHARA : PIENI ELÄMÄ
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
939s.
Tammi 2017
Alkuteos: A Little Life (2015)
Arvostelukappale


"Jos se olisi ollut joku muu, Willem vakuutti itselleen, hän ei olisi epäröinyt. Hän olisi vaatinut vastauksia, olisi kutsunut paikalle yhteisiä ystäviä, olisi pannut kyseisen henkilön tuoliin istumaan ja huutanut ja anonut ja uhkaillut, kunnes olisi saanut tunnustuksen. Mutta Juden ystävänä tämä kuului sopimukseen: hän tiesi sen, Andy tiesi sen, he kaikki tiesivät. Ymmärrettiin, että todellisena ystävänä kuului pysyä loitolla, hyväksyä mitä sanotaan, kääntyä ja poistua, kun ovi suljetaan nenän edestä, eikä yrittää väkisin sisään."

Jude, JB, Willem ja Malcom ovat kämppiksiä collegesta, aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria New Yorkissa, joiden tiivis ystävyys siirtää heidän opiskelijaelämänsä mukanaan myös kampuksen ulkopuolelle. Malcom haaveilee arkkitehdin urasta, JB on taidemaalari, Willem odottaa ensimmäistä suurta rooliaan paremmassa teatteriproduktiossa samalla kun tarjoilee pienessä ravintolassa ja Jude on opiskellut lakia, työskentelee syyttäjänvirastossa ja muuttaa asumaan Willemin kanssa pieneen läävään Manhattanille, Lispenard Streetille. Ystävyksien välit ovat läheiset, ja vaikka erilaiset draamat, riidat, addiktiot ja nousukaudet tulevat ja menevät, ei Juden täydellisesti piilottama menneisyys pysy niin täydellisenä tyhjiönä, kuin hän ehkä ulospäin ajattelee sen näyttävän.

Pieni elämä on painava ja kunnianhimoinen, mutta vaikka sen tietynlainen raakuus ja pahuus onkin läsnä lähes 1000 sivua, taustalla soiva tummaeleinen pianomusiikki onnistuu kuitenkin välttämään toivottomuuden ja pimeyden tunteen läpi koko romaanin. Kirja on hienotunteinen ja taitava, ja vaikka se alkoikin loppuakohden kiertää ehkä hieman turhankin toistavasti samoja kehiä, tarjoilla jo vähän epäuskottavankin paljon pahaa yhdelle ja samalle, saaden toivomaan hieman hiotumpaa taustaa ja kauheutta, onnistui se silti pitämään otteessaan koko pituutensa verran, tarjoamaan tunteiden vuoristorataa ja totaalista tarinaan uppoamisen tunnetta. Se on välillä uuvuttavankin yksityiskohtainen ja hidas, mutta silti samalla niin läheinen ja todentuntuinen, ettei sen parissa pitkästynyt vaikka sitä tunnetta kieltämättä välillä lukiessa itsestään huomasikin etsivänsä. Vaikka ehkä vähän vähempikin pahuus yhdelle romaanihahmolle olisi riittänyt, tässä kun riitti aineksia lähes neljään eri, yhtäpitkään tarinaan traumoineen ja kauhuineen, pysyi kokonaisuus silti yllättävänkin kauniisti kasassa. Ja kun niihin taustoihin ei liikaa kiinnitänyt huomiota, pystyi keskittymään siihen, mikä kirjassa oli ehdottomasti vahvinta: selviytymiseen, oli se sitten ulkopuolisesta loogisesti elettyä tai ei.

Ja pitkästä aikaa tarinan edetessä minäkin elin sitä vuoristorataa, niitä tunteita, herkistymisiä ja pettymyksiä, joita fiktiivisten hahmojen ylle pyritään romaaneissa usein rakentamaan. En huomannut silmäkulmasta putoavia kyyneleitä ehkä niinkään niiden pikkuhiljaa auki purkautuvien, piilotettujen raakuuksien edessä, vaan niiden inhimillisyyksien vieressä, jota kirjan henkilöhahmot toisilleen osoittivat. Ja se oli ehdottomasti koko kirjan suurin hienous, kirkkain onnistuminen: sen vilpittömän ja silti rikkinäisen, ja silti niin arkisen rakkauden kuvaaminen toisiaan kohtaan. Yanagihara onnistuu luomaan niin taitavasti tunnelmia, dialogia ympäröiviä hetkiä, että ne kirjoittamatkin ilmeet, eleet, äänenpainot ja toiseen luodut katseet heijastuu silmille kuin hienosti leikatun elokuvan lähikuvat. Ne kannattelevat kirjaa, ovat valovoimaisia ja herkkiä, ja silti niin realistisia, että ne eivät kaadu omaan kauneuteensa.

Ihan en silti ole varma, miten paljon tästä kirjasta pidin, ja pidinkö tarinasta vai sen kehyksistä, henkilöistä, vai siitä miten heitä kuvattiin. Luulen, että Pieni elämä on kirja, jota täytyy sulatella päiviä, viikkoja, ehkä kuukausikin. Se on kirja, josta jää jonkinlainen olo jo nyt, mutta se todellisempi, objektiivisempi, kokonaisvaltaisempi tunne tulee vasta kun välissä on ehtinyt lukea muutakin. Sen tunnelma joko vahvistuu, kasvaa ja kehittyy kun siihen on saanut etäisyyttä, tai se hiljenee mielessä tasaisesti muiden jo luettujen kirjojen tasolle. Mutta oli se silti kaunis, haalenee tai tummenee se ajanmittaan. Sen parissa vietti mielellään toista viikkoa, luki sivuja, joiden sisään olisi mahtunut kaksi tai kolme keskimittaistakin romaania.

Ja niin, jälleen kerran muistin myös, miksi rakastan yli 500-sivuisia kirjoja. Olen toki tässä lähivuosina oppinut löytämään myös pienoisromaanien, novellien kuin niiden keskimittaistenkin tarinoiden salat huomattavasti paremmin, mutta silti näissä pitkissä, syvissä ja yksityiskohtaisissa tarinoissa vain on oma taikansa. Ne vievät mennessään, parhaimmillaan siis, upottavat täysin omaan maailmaansa, ja saavat kaikessa karussa inhimillisyydessään henkilöhahmonsa niin iholle, että heidän rinnalla tuntee oikeasti kulkevansa sen muutaman viikon ajan, kun kirjaan on täysin uppoutunut. Kun tarina ja kieli vielä vievät mennessään, ei kirjaa yhtaikaa malta laskea käsistään, muttei myöskään lukea loppuun, jottei sen henkilöistä vielä tarvitsisi luopua. Vaikka tämän kohdalla sekään ei ehkä ollut ongelma, omalla katkerankauniilla tavallaan.

Helmet-haaste 2017: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

perjantai 14. huhtikuuta 2017

MINÄ NUMEROINA


x olen lukenut tänä vuonna 17 kirjaa
x 4 kirjaa minulla on kesken
x niistä 1 on tietokirja ja 2 romaania, joista toisesta en pidä, mutta haluaisin saada sen kuitenkin luettua, koska pelkään, että pelkkien lempikirjojen hehkuttaminen syö pohjaa suositusteni uskottavuudelta haha
x olen asunut elämäni aikana 10 eri asunnossa
x ...joista seitsemässä viimeisen 10 vuoden aikana
x nykyisessä asunnossamme on 2 huonetta ja  50 neliötä
x ja sieltä löytyy 3 erilaista punaista persialaismattoa
x olen asunut 4 eri kaupungissa, Varkaudessa, Oslossa, Espoossa ja Helsingissä.
x minulla on 1 koira, joka täyttää sykyllä 9 vuotta
x yksi parhista ystävistäni asuu 130 kilometrin päässä, toisen luo on kotoa 3,1 kilometriä
x opiskelen Itä-Suomen yliopistolla maisteritutkintoa + erillisiä erityisopettajaopintoja, ja olen suorittanut 25/180 opintopistettä
x valmistuin perusopinnoista Helsingin yliopistolta 2014 käytettyäni 3 vuoden opintoihin 6 vuotta
x olen ollut nykyisessä työpaikassani 4 vuotta ja minulla on ollut ryhmissäni yhteensä 65 lasta ja 7 eri tiimikaveria
x aion olla seuraavat 2 vuotta opintovapaalla
x minulla on 11 tatuointia, ja tuorein kutiaa hermoja raastavasti
x täytän elokuussa 30
x ...ja omistan silti 7 erilaista hupparia/college-paitaa, joita käytän jatkuvasti
x minulla on myös 11 paria tennareita, ja niitä on tällä hetkellä noin 20 paria vähemmän kuin olen kerralla omistanut pahimmillaan tennareita. Käytän kaikkia vuodenajasta riippuen aktiivisesti.
x nukuin viime yönä alle 7 tuntia ja se on ihan liian vähän, koska parasta mitä tiedän on 10 tunnin yöunet
x tämä on blogini 129. postaus ja enemmän tai vähemmän epämääräisturhalla linjalla innolla edelleen jatkan

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

PETINA GAPPAH : TANSSIMESTARI JA MUITA TARINOITA ZIMBABWESTA

PETINA GAPPAH : TANSSIMESTARI 
 JA MUITA TARINOITA ZIMBABWESTA
♥ ♥ ♥ (♥)
206s.
Tammi 2017/2009
Alkuteos: An Elegy of Easterly: Stories (2009)

Vastalukemani Muistojen kirja oli ensikosketukseni Gappahin tuotantoon, ja vaikkei se näin kuukausi lukemisen jälkeen enää kovin mullistavalta kokemukselta tunnukaan, tartuin silti kahdeksan vuotta sitten julkaistuun esikoisnovellikokoelmaan innolla, onhan tässä nyt havaittavissa pientä Afrikka-kautta kirjamielenkiintojen suhteen. Ihan hurjan suurta hurmaantumista en ehkä etukäteen odottanut, enemmänkin suoritusmerkintöjä novellihaasteeseen, mutta onneksi positiivisesti yllättyminen on aina yhtä hauskaa.

"Jokainen pääkirjoitus käy sotaa inflaatiota vastaan. Ministerit suhtautuvat siihen kuin johonkin otukseen, joka vaanii heitä jossain heidän itsensä ja heidän toimenpiteittensä ulkopuolella; he sotivat stä vastaan, he toitottavat sitä yhteiskunnan ykkösviholliseksi, he suorittavat suurhyökkäyksiä eri rintamilla. Joka viikko nimettömät ekonomistit esittävät suotuisia ennusteita talouden täyskäännöksestä.
Inflaatio laskee kyllä.
25500000 prosentista.
Tuota pikaa.
Kohtapuoliin."

Tanssimestari ja muita tarinoina Zimbabwesta ei ole mikään mausteentuoksuinen, romantisoiva kuvaus kirjailijansa kotimaasta, jossa kurjuuskin on kaunista ja Hararen kadut voi haistaa ja maistaa ohikulkiessaan. 13 novellissa Gappah kuvaa Zimbabwea ilkikurisen piikikkäästi, tuo vasten kasvoja realistista kuvaa maasta, joka on alle 40 vuodessa onnistunut tiputtamaan eliniäntavoitteensa Afrikan korkeimmasta 60 vuodesta maailman alhaisimpaan, alle neljäänkymmeneen. Se kertoo tarinoita rahayksiköstä, jonka inflaatio on käytännössä syönyt kokonaan, leivästä, joka maksaa puoli miljoonaa dollaria ja uutiset kertovat vain positiivisia ennustuksia tulevasta. Itsenäistymissota on läsnä joko muistoissa tai arjessa, esikaupunkialueet lanataan traktorilla maantasalle osana tärkeämpiä projekteja. 

Alkuun tässä kirjassa häiritsee minua sama, minkä tämän luettuani vasta ymmärrän häirinneen Muistojen kirjassa: se antaa niin kylmän viileän kuvan Zimbabwesta, että alkaa vähän ärsyttää. Kyynistyttää itseäänkin. Kaikki on kamalaa, epäonnista, hyväuskoista hölmöä, opportunistista, häikäilemätöntä, eikä missään pilkahda iloa eikä onnea. Zimbabwe tuntuu Gappahin tarinoissa paikalta, jossa jo toivottomuuskin on turtaa, eikä mitään lupausta paremmasta ole. On vain zimdollari, jonka inflaation odotetaan laskevan muutaman miljoona prosenttia.

Mutta kun luen pidemmälle, ensimmäiset viisi novellia, jään miettimään miksi se sitten häiritsee? Jos se häiritsee siksi, että se jättää minut lukijana etäälle, saatan ehkä ainakin osittain hyväksyä sen. Onhan paljon kirjallisuutta hyvinkin vieraista kulttuureista, joiden lukemisen jälkeen kuvittelee olevansa eläneen hetken sitä vierasta todellisuutta itsekin. Jotain sellaista minulle kerrottua. Mutta jos se häiritsee siksi, mitä vähän pelkään ja osittain epäilen tässä tapauksessa nimenomaan tapahtuneen, siksi, että jossain takaraivoni perukoilla yhden tarinan Afrikka lyö bongorumpua afrikkalaisrytmein ja väittää, että Afrikan kuuluu olla joko nälänhätää kärsiviä HIV-positiivisia pikkulapsia tai värikkäitä rytmejä, viidakkkoa, iloa ja naurua sielläkin, missä on hätä, pitää minun ehkä lukijana mennä hieman itseeni. Muisuttaa, ettei yksi kokonainen maanosa voi olla se minun stereotypiani ja miettiä minkälaisina näitä novelleja pitäisin, jos lukisin näitä Euroopasta. Ihailtavan kriittisinä ja realistisina, varmaankin.

Joten niinpä nappaan soimaan novelleissa useisti mainitun Oliver Mtukudzin, ja siirryn astetta syvemmälle novellikokoelman maailmaan, astun siihen viimein sisään. Shonankielinen musiikki kuulokkeissani aloin viimein päästä myös tarinoiden rytmiin. Niiden viiltävä realismi ei ehkä saanut haltioitumaan, mutta sitäkin enemmän kohtaamaan taas jotain aivan toisenlaista. Muistamaan, että sellainenkin, joka ei saa sydäntä lyömään sataa kertaa nopeammin, voi olla hyvää ja laadukasta, ja ennenkaikkea täydellisen osuvaa. Niin osuvaa kritiikkiä ihmisyyteen ja yhteiskuntaan, että ihan turhaan sitä sijoittaa mielessään maailmankartan tiettyyn sopukkaan, kun sitä voi lukea myös universaalisti, ja silti paikkatietoisen sivistävästi. Ihan hetkeen en ole uudesta maasta oppinut niin paljoa kuin tämän kirjan sivuilta ja sen sivujen innoittamilta google-hauilta, ja johan sekin on varsin laadukkaan kirjallisuuden mittari. Eli kolme sydäntä tunnetasoisesta lukukokemuksesta, neljäs oivalluksista itsestään. Jos tekisin nyt postauksen viidestä lemppareimmasta afrikkalaisesta kirjasta, luulen, että tämä siellä jossain kyllä keikkuisi. Toivottavasti muistan tähän maailmaan vielä joskus palatakin.

Helmet-haaste 2017: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

perjantai 7. huhtikuuta 2017

YAA GYASI : MATKALLA KOTIIN

 
YAA GYASI : MATKALLA KOTIIN
♥ ♥ ♥ ♥
373s.
Otava 2017
Alkuteos: Homegoing, 2016
Arvostelukappale

Aloitin tämän postauksen ensin kirjoittamalla vain kaksi kertaa peräkkäin sanan apua. Se ei oikein kuitenkaan meinannut toimia, ei jatkunut, kun teki vaan mieli kirjoittaa samaa sanaa kolmannen, neljännenkin kerran. Ehkä tavuttaen tai lihavoiden. Sanoa vain apua, koska mieleen ei tule mitään muuta sanaa kun meinaa jo hieman reilun kolmen kuukauden sisällä kertoa löytäneensä taas yhden sielunkirjansa. Mutta minkäs sille voi, että näitä on nyt löytynyt. Näiden äärellä tämä kirjoittaminen on vain jotain, mihin ei ennen kirjablogiuraa ollut varautunut. Vaikeaa ja silti pakahduttavaa. Uskomattoman vaikeaa, ja silti niin kovin inspiroivaa.

"Olen jo liian vanha lähtemään Amerikkaan. Ja myös liian vanha tekemään vallankumouksen. Sitä paitsi, jos me käymme valkoisten kouluja, opimme vain sen, mitä valkoiset haluavat meidän oppivan. Kun palaamme, rakennamme sellaisen maan, jonka valkoiset haluavat meidän rakentavan. Maan, joka palvelee jatkossakin heitä. Meistä ei tule milloinkaan vapaita."

Yaa Gyasin juuri suomeksi ilmestynyt esikoisromaani lähtee liikkeelle 1700-luvun Ghanasta, maasta, jonka alueita kansoittavat fanti- ja ašantiheimot, maasta, jonka rannikolla britit hallinnoivat orjalinnoitusta. Valkoisten ensi askeleet satojen vuosien sorron tiellä astutaan Afrikkaan, ja samalla kaksi toisistaan tietämätöntä sisarpuolta astuvat omien kohtaloidensa poluille: Effie jää valkoisen kuvernöörin vaimoksi Gold Coastille, Esi taas viedään orjalaivojen mukana Yhdysvaltoihin. Tästä alkaa tie, joka kulkee yli kaksisataa vuotta kohti vuosituhannen vaihdetta, orjakaupan keskeltä puuvillaplantaaseille, itsenäisyyssotiin ja Harlemin jazz-klubeille. Tarina kuljettaa rinnakkain kauniisti kahta aivan erilaista kohtaloa, joita kuitenkin yhdistää tarve palata jonnekin. Tarve palata kotiin.

Aloitin kirjan lukemisen jo maaliskuussa, mutta kun viimein viime viikolla palasin kunnialla suoritetun viimeisen tentin jälkeen tämän pariin, oli se pakko aloittaa alusta, ettei menetä yhtä ainoaa säiettä muun unohduksen ja arjen alle. Jo ensimmäinen luku sai aikaan tunteen, että käsillä on jotain, mitä tulen rakastamaan, eikä ennakkotunne pettänyt. Oli miten mones hehkutus tänä vuonna tahansa: käsissäni on taas kirja, joka on ihan hieman elämää isompi. Se sellainen, jonka sivuilla voi ihan oikeasti elää itsekin.

Gyasi kutoo tarinaansa rauhallisesti, mutta niin vahvalla tunteella, että lähes jokaiseen hahmoon rakastuu väistämättä. Jokainen luku kertoo aina uuden tarinan, aina uudesta ajasta, mutta silti niin kauniisti edellinen seuraavaa selittäen, ettei aina muista olevansa kaunokirjallisen teoksen sivuilla. Tuntuu nimittäin, että yhtaikaa lukee sekä historiaa että oikeaa elämää, kokee, haistaa, pelkää ja maistaa tunteet ja harmattanin pölyttämät kadut itsekin, vaikkei koskaan Ghanassa tai etelävalloissa olekaan käynyt. Noidankehä on muodostunut, valkoiset vain tulevat ja polkevat, ottavat kaiken senkin mikä ei heille kuulu, vievät epäinhimillisyydetkin aivan omiin mittakaavoihinsa. He töytäisevät käyntiin ketjun, jota emme ole kolmeasataa vuotta myöhemminkään onnistuneet korjaamaan, vaan kärvistelemme tekojemme seurauksien kanssa edelleen: syrjimme ja aiheutamme syrjiviä lakeja, jotka aiheuttavat vaikeuden löytää paikkaansa yhteiskunnassamme, päästä samaan kuin enemmistö, ja koska sinne ei päästä, saamme aikaan köyhiä ja kouluttamattomia, joiden pelkkä olemus ruokkii itseluomiamme ennakkoluuloja laiskoista ja kyvyttömistä. Ja näillehän me voimme toki luoda lisää syrjivää säädöstöä, jottei tästä suosta koskaan päästä nousemaan. Mehän emme koskaan ole olleet itse syyllisiä mihinkään, vaan aina ne muut. Ihan sama ketkä, mutta ne muut. 

Ja kuten tosielämässäkin, on tässä kirjassakin ihmisten kohtalot ovat sydäntäsärkevän raastavia, seurausketjut sukupolvia ylittävän raadollisia. Mutta siitä huolimatta, onneksi ja kirjallisuuden lohdullisuudeksi, lohduton kirja tämä ei silti ole. 1700-luvulta 1960-luvulle ahmin, rakastin ja tunsin, tunsin ja tunsin. Ymmärsin ja ajattelin. En nähnyt syytteleviä sormia, vaan sen hiljaisemman näkökulman. Muutamat viimeiset luvut, ne jotka tulivat jo lähelle nykyaikaa ja ihan kuin hieman kirjailijaa tai ainakin kertojaa itseäänkin, ja rikkoivat aiemmin niin toimivaa rakennetta sukupolvien välisestä kuilusta, edellisten lukujen hahmojen viipyilevästä katoavaisuudesta, ja toivat myös jo aiemmin esitelleet hahmot takaisin mukaan viimeisiin lukuihin, ne eivät olleet ihan niin taianomaisia kuin ensimmäiset. Hienosti loppu toki kietoutui yhteen, mutta se, oliko se jopa liian hienoa ja odotettavissa olevaa, on toki mielipide asia. Minua se ei ihan vakuuttanut, mutta koska olenkin aika taitava ignooraamaan loput, joista en niin pidä, päätän keksiä itse korvaavan version ja vain nauttia siitä, miten taitava ja voimakas kirja tämä oli noin kolme neljäsosaa sivuistaan. Se on paljon kuitenkin jo sekin.

Jos olet lukenut Chimamanda Ngozi Adichien Puolikkaan keltaista aurinkoa, ja pidit siitä, lue tämä. Rakastat tätäkin. Tai jos et, niin tämä silti, ja lue sitten myöhemmin Adichietakin. Nämä ovat kirjoja, joita meidän kaikkien tulisi lukea. Lukea ja ymmärtää.

Helmet-haaste 2017: 26. Sukutarina 

lauantai 1. huhtikuuta 2017

MAALISKUUN KIRJAT



Voiton puolella! Kaamosmasennuksessa, lukuvuodessa, perusopintokokonaisuudessa, keväässä ja elämässä. Orientoitumisessa elämänmuutoksiin, flunssassa ja valonmäärässä. Missä kaikkialla sitä nyt ylipäätään aikuiselämässään voikaan olla. Maaliskuu on ollut oikein mainio, eikä sen hienoutta lainkaan vähennä se, että se on huhtikuun aatto, tai oikeastaan toukokuun aatonaatto. Lempparikuukaudet tulossa, ei ole enää pitkä matka. 


Maaliskuussa tuli huono omatunto, jos luin muuta kuin tenttikirjallisuutta, ja koska en sitten lopulta sitäkään niin kovin innolla kahlannut, tuntuu etten lukenut mitään. Mutta luinhan nyt kun jälkeen päin katsoo, ja hurjan hyvää luinkin. 

Luetut:


Ostetut:

Rosa Meriläinen : Osteri
Lisa Genova : Edelleen Alice
John Irving : Oman elämänsä sankari
Toni Morrison : Minun kansani, minun rakkaani
Kazuo Ishiguro : Ole luonani aina 

Ostettuihin kirjoihin taisi mennä maaliskuussa kymppi, Meriläisen Osteri oli Akateemisen alelöytö, loput neljä kierrätyskeskusaarteita. Luetuista Augustus oli ihan ehdoton lemppari, yksi vuoden parhaita,  Meriläisen & Särmän opas hauskempaan elämään ei taas olisi parempaan väliin voinut tulla. Naistenpäivä ja tuo hersyvän hauska feministikirja ovatkin taas herätelleet sukupuolista tasa-arvoasiaa huomattavasti vahvemmin omaankin mieleen, huomaan kuukauden aikana muun muassa ihan pokkana tasa-arvoistaneeni  töissä ääneen luettuja Uppo-nalleja tähän päivään, jättäneeni arvoitukseksi oliko retkellä karanneet luokan villeimmät lapset tyttöjä vai poikia. Olen myös huomannut, että paljon on tekemistä, koska eräässä keskustelussa heittämäni kommentti, siitä miten "en ole feministi, mutta kannatan miesten ja naisten välistä tasa-arvoa" on juurikin feministiä, herätti varsin kummaksuttavan vastaanoton: yksi oli sitä mieltä, ettei jaksa noin monimutkaisesti ajatella, toisen mielestä feministit ajavat vain naisten asiaa ja pyrkivät syrjäyttämään miehet ja kolmas kysyi, että mihin perustan tämän faktalta kuulostavan mielipiteeni. No, onneksi niin kauan kun on keskustelua, elää myös asia. 


Kevään uutuuksista Vegetaristi ilahdutti myös, ei ehkä ihan niin vahvasti minua lumonnut kuin monet muut kanssabloggaajat ja -lukijat, mutta se saattoi johtua lähinnä oman sisäisen muistikorttini ylitäydestä tunteesta, ja sen jälkeen olenkin ihan suosiolla pitänyt hieman taukoa lukemisesta, sillä onhan vähän harmillista ettei hyvä kirja tunnu hyvältä vain siksi, ettei ole oikein vastaanottava olo. Viimeistelen juuri tälläkin hetkellä töiden päälle käytävää opintokokonaisuuttani (oodi verkkoluennolle, joka ei aukea, mikä mainio tekosyy blogata), itselleen armollisena oleminen on saanut kyllä tässä lähikuukausina aivan uudet mittasuhteet. Ja nimenomaan hyvällä, kerrankin se on ollut aivan pakko opetella.

Mutta nyt, kevään viimeinen luento on latautunut, maanantaina saan onnellisena viimeisen kurssin tenttiä, ja sitten onkin edessä lähinnä sen totisemman opiskelun odottelua. Ja niitä kaunokirjoja, en malta odottaa, että päähän taas mahtuu uusia maisemia, Gyasin Matkalla kotiin on jo alkuun niin voimallinen, että se todella ansaitsee keskittyneen pään, johon tunnelmat mahtuvat siirtymäänkin. Sitä minä tältä huhtikuulta erityisesti odotan.

torstai 23. maaliskuuta 2017

HAN KANG : VEGETARISTI

 
 HAN KANG : VEGETARISTI 
 ♥ ♥ ♥ ♥ 
215s.
Gummerus 2017
Alkuteos: 채식주의자 (The Vegetarian), 2007
Arvostelukappale

"Kunpa voisin nukkua. Kunpa voisin karkottaa ajatukset päästäni edes tunniksi. Asunnossamme on koleaa kaikkina niinä öinä, lukemattomina öinä, joina herään ja kävelen paljain jaloin edestakaisin. Huoneisto on kylmä kuin jäähtymään päästetty riisi tai keitto. Mustan ikkunan takana ei näy mitään. Käytävän tumma ovi kolahtaa aika ajoin, vaikka kukaan ei pyri sisään, ei todellakaan. Kun panen uudelleen makuulle ja työnnän käden täkin alle, kaikki lämpö on kaikonnut minusta."

Olen odottanut Vegetaristin lukemista enemmän tai vähemmän viime kesästä asti, siitä saakka, kun sen ensimmäistä kertaa Tainan Maaginen realismi -blogista huomasin lukulistalleni nostaa. Luin siitä sen jälkeen muutaman arvion, innostuin hurjana kevään kirjakatalogeja selaillessani huomatessani suomennoksen olleen tulossa, ja loppuajan välttelinkin jo muiden tämänkeväisiä postauksia kirjasta, jotta saan sukeltaa teoksen pariin mahdollisimmin tyhjänä tauluna, odotuksina oikeastaan ainostaan uuteen maailmaan sukeltaminen.Ja se odotus varsin mainiosti täyttyikin. Eteläkorealainen Han Kang kirjoittaa niin rujosti, että tähän kirjaan tartuttuani sitä oli enää hankala käsistään laskea. 

Yeong-hye on vaatimaton nainen, jonka aviomies on viehättynyt juuri hänen mitäänsanomattomaan tavallisuuteensa, nöyryyteensä ja kuuliaisuuteensa. Yhtäkkiä hän näkee kuitenkin unen, niin voimallisen ja rajun, että se saa Yeong-hyen luopumaan radikaalisti ja ulkoapäin katsoen selittämättömästi lihan syömisen, muuttumaan vegetaristiksi (tai oikeastaan vegaaniksi), lopettamaan nukkumisen ja lopulta nääntymään lähes hengiltä. 

Kirjan ensimmäinen osa kolmesta kertoo tarinaa Yeong-hyen aviomiehen näkökulmasta, sen hieman keskinkertaisen vätyksen oloisen miehen, jolle vaimon tehtävä on viikata aamulla vaatteet valmiiksi ja ruokkia herkullisilla liharuoilla ennen 12-tuntista työpäivää. Kun Yeong-hye kuitenkin kerrankin vastustaa miehensä käskyjä passiivisen päättäväisesti, joutuu mies ennennäkemättömän vaikeaan tilanteeseen, kun ei voi enää hallitakaan näennäisesti omaansa. Ja kun edessä on vielä Yeong-hyen perheen brutaali vastustus tyttärensä toimia kohtaan, naksahtaa jossain se viimeinen oksa, joka on pitänyt tiettyjä normeja sisälleen rajattuna, ja tapahtumien vyörynä lähtee liikkeelle niin voimallisesti ja rajusti, että lukijana voi vain vimmaisesti kääntää sivuja pysyäkseen kaiken mukana.

Tarinan toisessa osassa ääneen pääsee Yeong-hyen taiteilijalanko, ja viimeisessä taas Yeong-hyen isosiskon In-hye. Vegetarismin vaatimus kääntyy tarinassa pian ruummillisuuden kuvaukseksi, naisen oikeudeksi omaan kehoonsa, mieleensä ja elämäänsä. Tarinan rakenne on peruja kolmesta yksittäisestä novellista, ja vaikka sen osien väliin jää aukkoja, on kokonaisuus kuitenkin hämmentävänkin taitava ja ehjä. Vaikka Yeong-hye ei varsinaisesti tarinan aikana pääse lainkaan ääneen itse, on hän kolmen elämäänsä kuuluvan henkilön todellisuudessa niin läsnä, ettei omaäänisyyden puutetta edes huomaa. Näkökulmien vaihdokset kannattelevat tarinaa upeasti, ja vaikka kahden ensimmäisen miehen suhde äänettömään päähenkilöön onkin provosoivan vinksahtanut, siloittaa viimeinen siskon osuus kaiken kauniiksi ja entistä koskettavammaksi. 

Han Kang kirjoittaa rohkeasti ja rajusti, muttei silti syyllisty selittämiseen. Asiat ovat sellaisia, kuin ne on kuvattu, ja liika tulkinta vie niitä helposti väärään suuntaan. Kirjan upea tunnelma on taianomainen ja se tuo hienosti esiin myös riviensä pienissä sivulauseissa sen muunkin valtavan kontrollin, jonka sisällä jokainen ihminen yhteiskunnan osana joutuu elämään. Se mikä pyrkii ulkoa määrittelemään ja kontrolloimaan Yeong-hyen ruumista ja siihen liittyviä päätöksiä, näkyy pienemmässä mittakaavassa myös kaikkien muiden henkilöhahmojen elämissä. Kuka toisen päätökseen riuduttaa itsensä voi todella puuttua ja kenen tekojen motiivi on hyväksyttävin, senkö joka pakottaen pitää kulussit pystyssä vai sen, joka ymmärtää myös sisältäpäin?

Vegetaristi on hieno, hämmentävä ja upean erilainen lukukokemus, ja se on kokonaisuutenaan taiten rakennettu, ettei siitä tunnu puuttuvan mitään silloinkaan, kun sitä kriittisemmin yrittää ajatella. Hieno kirja, johon takuulla tulen palaamaan toistekin.


Helmet-haaste 2017: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

lauantai 18. maaliskuuta 2017

PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA

PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA
♥ ♥ ♥
307s.
Tammi 2017
Alkuteos: The Book of Memory, 2015
Arvostelukappale

Yksi kevään eniten odottamiani uutuuksia, Gappahin Muistojen kirja saapui käsiini maaliskuun alussa, ja se siinä on nyt lukutyylilleni tyypillisesti pyörinyt parisen viikkoa, kärsien hieman hajanaisesta lukemisesta ja tauoista, mutta pitänyt silti pauloissa jo ensiavaamisestaan lähtien. Kannet ovat voimakkaan kauniit, ja varsin on voimakas kirjan jälkimakukin.

"Muistot ovat tulvineet koko sen ajan, kun olen täällä ollut. Jo kauan ennen kuin Verhan Sithole pyysi kirjoittamaan kaiken sinulle, minulla on ollut loputonta tilaa, jossa en ole voinut kuin ajatella ja puntaroida. Meidät suljetaan yöksi selleihin puoli viideltä iltapäivällä, ja sireeni soi puoli viidelta aamulla, eli siihen väliin jää kaksitoista tyhjää tuntia vailla mitään tekemistä. Luettavaa ei ole, paitsi Raamattu, enkä minä voi puhua kenenkään kanssa, koska minulla on oma selli."

Memory istuu Hararen pahamaineisessa vankilassa kuolemaantuomittuna varakkaan valkoisen miehen murhasta, joka on sattumoisin testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Hän on itsekin valkoinen, mutta aivan väärällä tavalla, hän on albiinona syntynyt musta, joka joutuu elämään alistetun enemmistön vähemmistössä Zimbabwessa, silmiinpistävän vääränlaisena ja väärinymmärrettynä. Hän alkaa kirjoittaa tarinaansa  yhdysvaltalaiselle journalistille, ja toivoo edes saamansa huomion kautta käännettyä oman tuomionsa oikeampaan suuntaan, saadakseen reilun oikeudenkäynnin, jossa myös totuudella on väliä. 

Gappahin romani tuo Zimbabwen politiikan pauhun hienosti esiin tarinan taustalla, ja se saa sukeltamaan taas aivan uuteen maailmaan, sellaiseen, johon vain kirjojen sivuilla pääsee. Kolonialismi on ohi, mutta valkoiset ovat edelleen niitä etuoikeutettuja, hekin, jotka ovat taistelleet mustien kapinallisten puolella. Kun Memoryn toinenkin sisaruksista kuolee hukkumalla, äiti kuljettaa albiinolastaan ennustajalta toiselle kumotakseen päälle langetetut kiroukset ja maailma tuntuu lähinnä vain siirtyvän järkkymisestä seuraavaan, vie kohtalo hänet valkoisen professorin talouteen, yksityiskouluun, yliopistoon ja maailmaan, johon moni vain vaivoin pystyy kurottelemaan.

Memoryn tarina kuroo yhteen hänen oman henkilökohtaisen historiansa ajan poliittisen tilan kanssa, ja se sukeltaa tarinankerronnassaan myös afrikkalaisten myyttien maailmaan, jossa ngozit saavat äidit tappamaan lapsensa ja esi-isien murhat vaikuttavat vielä vuosikymmentenkin jälkeen kirouksenomaisesti. Se on tarina paitsi syyttömyydestä, myös valtavasta sisäisestä syyllisyydestä ja ketjuista, joiden syyt ja seuraukset menevät niitä eläessä varsin vahvasti sekaisin. Vaikutuin itse kirjassa erityisesti sen vahvuudesta kuvata zimbabwelaista arkea, niin etuoikeutetun vähemmistön helmoissa kuin siellä tomuisemmilla kaduilla, jossa kauniit vaatteet puettiin vain syntymäpäivien ja joulujen ajoiksi päälleen. Tarina, ajalleen tyypilliseen tapaan, eteni monessa eri aikatasossa, se kulki milloin lapsuudessa, milloin nuoruudessa, milloin ennakoiden jossain, jota taustoitettiin vasta myöhemmin. Se eli Memoryn elämää Lloydin kartanolla, mutta se asui myös lapsuudenkodissa, josta Memory lähti 9-vuotiaana. Se kuvasi myös karusti ja pistäväntuoksuisesti sitä vankila-arkea, joka Memorylle oli nykyhetki, ja se toi esiin myös monien sivuhenkilöidensä kohtalonväläyksiä ja tarinoita. Se oli ennen kaikkea tarina inhimillisten tapahtumien ketjuista.

Se, johtuiko näennäinen irrallisuuden tunne kirjan kanssa lopulta itse teoksesta vai omasta hieman joka suuntaan yhtaikaa särppivästä lukutavastani, ei ehkä minulle tule selviämään, mutta tätä kannattaa ehdottomasti muidenkin kokeilla. Vaikka kirja ei tunnetasolla niin vahvasti ihon alle tullutkaan kuin moni muu vastaava, on se silti tärkeä lukukokemus, sellainen, jonka parissa pystyy vaikuttumaan, vaikka seuraakin tapahtumia jopa hieman kliinisesti sivusta. Tarinassa, tematiikassa ja kokonaisuuden yhteenkietoutumisissa on kuitenkin voimansa, ja jos tätä rataa jatkaa muutkin kevään uutuudet, vahvoilla ollaan. Ja niinhän se menee, että välillä meille etuoikeutetuille länsimaisillekin tekee ihan hyvää olla se ulkopuolinen.


Helmet-haaste 2017: 24. Kirjassa selvitetään rikos

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

ROSA MERILÄINEN & SAARA SÄRMÄ : ANNA MENNÄ - OPAS HAUSKEMPAAN ELÄMÄÄN

 
ROSA MERILÄINEN & SAARA SÄRMÄ :
ANNA MENNÄ - OPAS HAUSKEMPAAN ELÄMÄÄN
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
364s.
S&S 2016

Asioita, jotka ovat minulle vakavia: Työ. Työkaverit, lapset töissä, suhde esimieheen, työtehtävät, hauskojen asioiden tekeminen töissä. Tulevaisuus. Opinnot. Suorittaminen. Sen tietäminen, mitä teen seuraavan vaiheen jälkeen. Raha. Säästäminen. Tuhlaaminen. Tämä hetki. Mennyt hetki. Tuleva hetki. Hetki joka ei tullutkaan. Syöminen. Se, että syön rennosti. Se, että syön juuri niin kuin kuuluu. Se, etten syö. Feminismi. Vaatteet. Tatuoinnit. Nekin, joita en ottanut. Kirjoittaminen. Toisten kirjoitusten lukeminen. Kielioppi. Kirjojen loppuunsaattaminen. Kirjan kesken jättäminen. Se, että kaikki sujuu kontrollissa. Se, että jos kontrolli pettää, on lähtöisin muista kuin minusta. Tuoreet kukat. Sosiaalinen media. Piilossa pysyminen. Seuraajien saaminen. Rentoutuminen. Nipottaminen. Parisuhde. Harrastukset. Erilaisuuden hyväksyminen. Tämän listan tekeminen.

Näin muutama mainitakseni. Ja ehkä ei varsinaisesti tarvitse enää erikseen kertoa, mutta mitä ahdistuneempi arjessa olen, mitä vähemmän asiat ovat minun kontrollissani, mitä vähemmän pystyn yhtaikaa hallitsemaan muun muassa kaiken, sen enemmän suuntaan vakavamielisyyteni pieniin asioihin. Siihen, että vaatteet sijoitetaan oikeille paikoilleen. Perjantaisin siivotaan, ettei lauantaiaamuna tarvitse nähdä koirankarvaakaan lattialla. Että juon kahvini kauramaidolla, vaikka kermakin on kyllä aika hyvää. Ettei likaisia veitsiä ole pöydällä. Jos en voi hallita kokonaisuutta, hyökkään raivolla yksityiskohtien kimppuun ja alistan edes ne valtani alle. Hah.

"Minkälaisia ystäviä kannattaa vältellä:

Syyllistäjät: Kuinka sä voit lentää / syödä lihaa / ajaa autoa / jäädä hoitovapaalle! Vastaus: Helposti.

Suorasuut: Ihmiset, jotka eivät tarvittaessa kykene valkoisiin valheisiin, ovat itsekkäitä. "

En ihan lähtenyt lukemaan Meriläisen & Särmän kirjaa minään self help -henkisenä hyvänolonoppaana, vaan ihan vain vähän kevyempänä kirjana feminismistä. Toki se ensisijaisesti kai tuota jälkimmäistä pitkälle onkin, mutta voi miten vapauttava tämä kirja tähän, kuten rivien välistä ehkä huomaa, pikku asioista nipottavaan kontrollifriikki-väliin olikaan. Kaksi rohkeaa julkifeministiä ovat kirjoittaneet hauskan ja rennon kirjan siitä, miten kaikki voi olla hauskaa ja rentoa, feminismikin. He käsittelevät elämän aika laajalta kaarelta, ja aiheena ovat niin ystävyys, yhteiskunta, ruumiillisuus, työ kuin kotikin. He käyvät niin keskenään kuin lukijoillekin suunnattuna riemastuttavan älyllistä keskustelua, ja kaikkein tärkeintä ei olekaan se "ole itsellesi armollinen" -mantra, vaan että relaa. Suhtaudu asioihin hieman kevyemmin, jotta painavakin saa pontta. Nosta näitä asioita esille, pidä ääntä, mutta älä häpeä. Sillä millään muulla häpeästä ei eroon pääse kuin hurtilla huumorilla ja aivan mahtavalla elämänasenteella, jota varmaan kaikkein guruimmatkin joutuvat päivittäin harjoittelemaan. Toivo ei ole siis menetetty.

Olen toki ihminen, joka hokee että mielialansa ja elämänasenteensa voi valita, mutta olen myös lähiaikoina ymmärtänyt, että helppohan niin on sanoa kun elämän perustasapaino on kunnossa, etkä ole muun muassa eroamassa, lapseton tai masentunut. Mutta kun jää vellomaan siihen ajatukseen, että elämässä on jotain perustavaa laatua pielessä, siitä sellaista myös tulee, ihan pieleenmennyttä. Sukeltaessani humoristisfeministiseen maailmaan ja itsensävoittamisen ympyröihin tajusin, että tässä etuoikeutetussa maailmassa on lopulta aika turha istua ja nyyhkyttää kun ei voi kontrolloida koko elämäänsä. Minun oma murheeni on toki tärkeä, mutta maailman mittakaavan kannalta suoraan sanottuna täysin mitätön. Ja jos edes osan siitä energiasta, jonka märehtimiseen ja epämääräisiin "kontrolloin nyt edes puolisoni sukkalaatikkoa kun elämää en voi" -räpellyksiin käytän, suuntaisinkin hieman enemmän löysäämiseen ja niihin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, olisi elämä aika paljonkin suunnitelmallisempaa. Puuttumatta siihen, miten paljon maailmassa ja yhteiskunnassa on kaikkea kontrollini ulkopuolella, voisi sinnekin välillä sukeltaa vähän korkeammalta uimahyppylaudalta. Ei ehkä pääedellä, mutta niin kuin itselle turvallisimmilta tuntuu.

Pidin tässä kirjassa erityisesti ystävyyden, yhteiskunnan sekä työn kappaleista. Meriläinen & Särmä suuntavat ihailtavalla vimmalla kohti norminpurkutalkoita, ja tekevät upeaa työtä jo sen tarpeen selittämisellä. Jos me kaikki toimimme aina "kuten tapana on", ja toteutamme järjettömän yksiviivaisia "mutta kun näin on aina tehty" toimintatapoja kykenemättä edes itse allekirjoittamaan niitä, myllerrämme keskellä sellaista sisäistä ristiriitaa, että eihän lopputuloksesta saa tolkkua enää kukaan. Meidät opetetaan pienestä pitäen häpeämään, nöyristelemään, olemaan hiljaa, piilossa ja näkymättömiä. Päiväkotien eteisissä saattajat tiuskivat lapsilleen, jotka ovat valinneet reiälliset housut, että johan sinulle nauraa koko päiväkoti. Tyttöjä kannustetaan olemaan hiljaa ja kuuliaisia, koska tuomalla itseäsi tykö olet vähintäänkin vastenmielinen tyrkky. Oli ripsesi tehty muovista tai olleet näkemättä ripsiväriä vuosiin, et ole oikea nainen.  Häpeä, häpeä, häpeä, olet vääränlainen, teet mitä tahansa. Että eläpä siinä sitten, pää pystyssä ja pyri samaan kuin muutkin. 

Häpeästä irrottautuminen on tärkeintä, kun haluaa saada asiansa nähdyksi ja kuulluksi. Mutta on se tärkeää myös arjessa, sillä jos etukäteen pelkää muiden reaktioita, ja jättää sanomatta tai tekemättä, ei ole kuin yksi pieni rikkahippunen, joka elää ikuisesti sisäisten ristiriitojensa vankina. Häpeästä irrottautuminen on myös feministinen teko, koska kun meitä enää ei painetakaan alas vain näennäisen sukupuolemme perusteella, voimme pistää vastaa. Vääntää kättä ja hypätä vierelle, sinne juuri, missä toiset ehkä luonnostaan osaavat ajatella vähemmän muiden ajatusten merkityksiä. Kuten ehkä Särmä  (tai sitten Meriläinen, mutta en nyt tarkasta, koska todistan etten ole kontrollifriikki, vaan niin rento, että voi esittää jopa faktan tällälailla epämääräisenä) sanoo, mitä sitten, jos joku paheksuu sinua ruutunsa takana tai työpaikan kahvihuoneessa, hänen ongelmansahan se on eikä sinun. Ja paheksumalla itse muita työnnät vain koko systeemiä tehokkaasti alaspäin, sillä vain olemalla rohkeasti paheksuttava, niistä normivankiloista voi luopua ja asioissa päästä eteenpäin. Ja se  tulee varsin tehokkaasti läpi tämän kirjan kansien välissäkin.

Ehkä ihan hieman objektiivisemmin arvioitaessa tämä kirja olisi ollut aika puhdas keskiverto kolmen tähden kirja, koska mitenkään kovin hurjasti se ei uutta tarjonnut eikä maailmaani muuttanut, ja sen viimeinen "ole se muutos, jonka maailmassa haluat nähdä" -henkinen kappale oli vähän päälleliimattu ja sen oloinen, että laitetaan nyt tää tähän kun täs kai kuuluu olla vähän tällainen. Mutta koska se tuli taas niin vakavaan väliin omaa elämääni, ja pitkästä aikaa nauroin ihan kunnolla ääneen, ja ainakin ehkä ihan vähän vapauduin jostain pakko pitää hävettää en kehtaa olla tekemättä kontrolli kontrolli kontrolli -tunnetiloistani, ja jätin IMUROIMATTA tämän kirjan innoittamana, koska kyllähän sitä nyt voi elää, vaikka pieniä karvatupsuja lattialla onkin, se ei vähennä minun asemaani hyvänä yhteiskunnan jäsenenä tai herranjestas, naisena, saa se nyt neljä. Tai ainakin melkein. Ja hei, opinpa nyt ainakin muutaman uuden asiankin, tai lähinnä kahden sanan poisjättämisen aktiivisesta sanavarastostani: guilty pleasuren, koska voi nyt elämä, ihanko tosiaan olen itsekin ollut aina mukana siinä, että en voi kuunnella JVG:ta tai Robinia tai katsoa televisiosta Made in Chelseaa, koska se ei ole tämän hetkisten sosiaalisten normien mukaista omassa punaviherkuplaisessa ikäluokassani Etu-Töölössä kauralatteparta ylähuulellani ja toisekseen naisellisuuden, etenkin kun sillä määritellään oikean- tai vääränlaista tapaa olla sitä, mitä sukupuolta ikinä edustaakaan, koska hei, kun olen nainen, kaikki mitä teen, on naisellista. Että kirja kainaloon, skumppa käteen ja norminpurkutalkoisiin ihmiset hyvät! Ei niitä rintaliivejäkään ole pakko polttaa, jos ei tahdo, mutta saa, tietysti. Sinustahan se kiinni on.


Helmet-haaste 2017: 04. Kirja lisää hyvinvointiasi