torstai 29. kesäkuuta 2017

GARTH GREENWELL : KAIKKI MIKÄ SINULLE KUULUU


GARTH GREENWELL : KAIKKI MIKÄ SINULLE KUULUU
( )
216s.
Nemo 2017
Alkuteos: What Belongs to You, 2016
Suomennos: Juhani Lindholm
Arvostelukappale

Pride-viikon lukutempaus vei sittenkin mukanaan, ja nousi tärkeämmäksi kuin joku turhanpäiväinen lukujumi, ja niinpä asettauduin tiistaina mukavasti sängylle ja aloitin jo pitkään lukuvuoroaan odottaneen Kaikki mikä sinulle kuuluu -teoksen, viikon teeman hengessä. Ja noin puolitoista vuorokautta myöhemmin huomasin kääntäväni sen viimeisen sivun kiinni, sulkevan kannet ja olevani varsin vaikuttunut. Turhan kauaa tässä ei siis taistella tarvinnut, tämä kirja ui suoraan sydämeen.

"Seurasin monta minuuttia miehen edestakaista liikettä ja sitä miten kärpänen väliin katosi, väliin taas ilmestyi näkyviin. Melkein joka kerta kun takki siirtyi pois sen päältä, se siirtyi vähän ylemmäs kohti pistettä, jossa miehen olkapää painui lasia vasten. Älä mene sinne, kuiskasin hyvin hiljaa, se on väärä suunta. Oli totta kai naurettavaa välittää niin paljon mitättömästä kärpäsestä, mutta minulle sillä oli merkitystä ainakin niin kauan kun sitä katselin. Sitähän välittäminen juuri on, ajattelin, sitä että katsellaan jotakin riittävän pitkään, mitä merkitystä koolla siinä on?"

Kirjan kertoja, nimettömäksi jäänyt amerikkalaisopettaja tutustuu Mitkoon, bulgarialaiseen nuoreen mieheen Sofian kansallisen kulttuuripalatsin alakerrassa, miesten wc-tiloissa, jossa rahalla saa oikeastaan toiselta kaikkea mitä kuviteltavissa olla saattaa. Jo kohtaamishetkellä Mitkossa on jotain erilaista kuin muissa, jotain, jonka haluaisi pitää omanaan sitä silti koskaan saavuttamatta. Samalla kun ristiriitainen suhde liikehtii edestakaisella liikkeellä laineiden tapaan, risteilee päähenkilön omat halut, ristiriidat ja menneisyyden kokemukset taustalla osaamatta viedä tunteita koskaan täysin yhteen suuntaan, kulkien eteen ja taakse, jahkaten ja olemalla läsnä vain osittain ja silti jollain äärimmäisen ristiriitaisella tavalla ollen hyvin intensiivisesti läsnä. Mutta vain Mitkon seurassa. Kolmeen osaan jakautuva romaani kulkee niin nykyhetken Bulgariassa kuin päähenkilön nuoruusvuosien Yhdysvalloissa, ja se kutoo peitteensä tiiviisti tarinan ympärille. 

Täytyy kyllä myöntää, että en ehkä olisi lukenut tätä kirjaa lainkaan, jos en olisi lukenut siitä Ompun blogipostausta. Sen kannet ja ehkä hieman nimikin lupaa nimittäin kaikkea muuta miksi romaani lopulta osoittautui, kanteen painetut markkinointilauseet älykkään runollisesta rakkausromaanista ja sijasta 12 kirjallisuuden historian kaikkien aikojen eroottisimpien romaanien joukosta antoivat ymmärtää aivan toisenlaista kirjaa. Aivan kuin tämä olisi joku 50 Shades of Gray, gay-fiboilla vain.

Se, mitä tämä romaani sitten muille on, on toki niiden muiden asia, mutta minulle tämä oli kaikkea muuta kuin eroottinen, sillä sanan perimmäisellä merkityksellä ainakaan. Minulle tämä oli ennen kaikkea viiltävän kipeä, intensiivinen ja voimakas lukukokemus. Sen kieli ja vaivaton kuvaus herättivät Bulgarian pääkaupungin Sofian eloon, ja vaikka Greenwell ei edes kuvaillut esimerkiksi metrokohtausta kirjoittaessaan sen äänimaailmaa, vain Mitkon ja amerikkalaisen katseiden välistä oloa ja intensiteettiä, oli lukukokemus niin voimakas, että se tungos, kollektiivisen hiljaisuuden yhteisääni, vaimea keskustelu sekä metrovaunun kirskahtelu tulivat mukaan ihan kuin rivien välistä. Tilanne oli todella läsnä, kerronta jotain sellaista, että harvoin noin moniaistisesta saa nauttiakaan. 

Ja silti itse tarina oli niin voimallinen, ettei sillä ollut hetkeäkään vaaraa jäädä kauniskielisyytensä alle. Se oli tarkkanäköinen, ja siinä tarkkanäköisyydessään ehkä tosiaan runollisen älykäskin, mutta enemmän se oli tarina omista tunnetraumoista ja niiden vaikutuksesta myöhempiin ihmissuhteisiin kuin varsinaisesta rakkaustarinasta. Siinä oli jotain samaa kuin rakastamassani Pajtim Statovcin kerronnassa, ehkä pitkien ja realistisen kauniiden lauseiden takia, ehkä tavassa käsitellä asioita mutkattoman suoraan. Siinä oli myös ripaus Yanagiharan Pientä elämää, sitä kaipuuta iholle, mutta silti se oli jotain aivan omanlaistaan, voimakasta ja herkkää. Se oli tarina hyvin epätasapainossa olevasta ihmissuhteesta, sellaisesta, joita tosielämässä tuppaa huomattavasti Disney-henkisiä tarinoita enemmän olemaan. Oli se rakkaustarinakin, mutta se oli sitä niin kipeällä tavalla, ettei sana tuossa muodossa riitä kuvaamaan niitä kaikkia nyansseja, joita tarina itsessään sisällään piti. Se kertoi suoraan ja kaunistelematta, mutta tärkeimmän se silti antoi ymmärtää itse. Ja sitä minä tässä ehkä eniten rakastin.

Pride-viikko tai ei, lukekaa tämä romaani. Tämä oli ehdottomasti yksi suurimpia tänä vuonna käännettyjä kaunokirjallisia teoksia.


Helmet-haaste 2017: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa



 

maanantai 26. kesäkuuta 2017

PRIDEVIIKON KIRJALISTA


Tällä viikolla vietetään aina niin upeaa ja vahvaa Pride-viikkoa, ja jos sen näkymiseltä katukuvassa onnistuu välttämään, saa varsin vahvat laput silmillä kulkea. Yöpöydän kirjat -blogin Niina emännöi tämän viikon kirjablogien Pride-lukutempausta, ja vaikka en ihan varma vielä ole ehdinkö itse varsinaisesti teemaan liittyviä kirjoja lukea (pahuksen lukujumi sentään, ainoa mikä tuntuu tällä hetkellä etenevän, on keskinkertainen dekkarikirjallisuus...), ajattelin kuitenkin oman spontaanin instagram-postaukseni innoittamana vinkata nyt täälläkin sopivaa luettavaa tälle viikolle. Ja omia suosituksia otan vastaan myös enemmän kuin mielelläni, ehkä näiden lukemista voi jatkaa lähiviikoillekin varsin hyvällä omallatunnolla! 


PAJTIM STATOVCI : TIRANAN SYDÄN
Upea kirja transsukupuolisuudesta, ulkopuolisuudesta, stereotypioista ja sukupuolisuudesta, niin Italiassa, Albaniassa, New Yorkin hämärillä kujilla kuin omassa koti-Suomessammekin. Vahva ja koskettava romaani, jonka soisi kuuluvan hieman jokaisen lukulistalle, aatemaailmaan katsomatta. 


INKERI MARKKULA : KAKSI IHMISTÄ MINUUTISSA
Suosittelin tätä kesälukemiseksi kaksi postausta sitten, ja suosittelen tätä nyt uudestaan. Kirja, jolle soisi huomattavasti enemmän lukukertoja, tarina, jonka toivoisi huomattavan monien tietävän. Kaksi ihmistä minuutissa on paitsi tarina lääketeollisuudesta ja eriarvoisuudesta, se on myös tarina kahden äidin lapsesta, joka ei kuulu toiselle, jos toista ei ole. 


TOMMI KINNUNEN : NELJÄNTIENRISTEYS & LOPOTTI
Kinnusen kahteen osaan päässyt sukuromaani kurkistaa ensimmäisessä osassaan homoseksuaalisuuden riipaisevaan historiaan ja toisessa osassa elää sitä jo avoimemmin, vanhojen traumojen varjossa. Etenkin Onnin tarina tuli itselle hyvin lähelle, ja onnistui vaikuttamaan suuresti, sen kipeys tuntui omassa sydänalassa saakka. Tuomaksen tarina lähempänä nykyaikaa taas toi eteen sellaista raadollisuutta ja epäreiluutta, ettei sitä täysin kuivin silmin voinut lukea. 


TOVE JANSSON : REILUA PELIÄ
Toven omaelämäkerrallisenoloinen pienoisromaani on kaunis tarina kahdesta naisesta, jotka paitsi jakavat yhteisen käytävän työtilojensa välillä, jakavat myös arkensa, tunteensa, pelkonsa ja toiveensa. Kaunis, rauhallinen ja hurjan lähelle tuleva kirja ei tee itsestään numeroa saati huutele sensaatiohakuisesti, mutta antaa silti enemmän kuin moni muu kirja yhteensä.


PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA
Statovci on niin upea, että häneltä voi olla samalla listalla koko tähänastinen tuotanto, olkoonkin, että se on vasta kaksi kirjaa. Siinä missä Tiranan sydän tietyllä tapaa laajempi kannanotto seksuaalisuuden muotittamiselle ja leimaamiselle, on Kissani tarina yhdestä ihmisestä, yhdestä suhteesta, sen taustoista, kivuista ja nousuista. Kaunis tarina vie mukanaan ensisivuilta lähtien.


HANYA YANAGIHARA : PIENI ELÄMÄ
Pieni elämä ei ole ehkä mikään joutuisin hyvänmielenkirja, mutta kaikessa traagisuudessaan on senkin pohjavire kuitenkin valoisa, ja vaikka tarina etenee kauhuista toiseen, voi pahimmastakin selvitä kun vierellä on oikea ihminen. Rakkaus ei katso sukupuolta, se kiinnittyy hyvyyteen ja hyväsydämisyyteen, ja sen kauniin kaihosassa tunnelmassa Yanagihara tarinaansa kuljettaa lähes tuhannen sivun läpi.

HAUSKAA PRIDE-VIIKKOA KAIKILLE! 


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE

 
ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE 
♥ ♥
392s.
Otava 2010
Alkuteos: Eat Pray Love (2006)
Suomentaja: Taina Aarne

Eat Pray Love taisi hurmata massoja jo vuosia sitten, mutta omakohtaisesti en siitä juurikaan ole koskaan ollut kiinnostunut. Jo sen alkuperäiset kannet työntävät luotaan hömppäydellään, näistä leffakansista ja self help -henkisestä maineesta nyt puhumattakaan. Olen työntänyt sen armotta kategoriaan ei minulle tarkoitetut -kirjat, antanut olla ja pysyä siellä. Aina siihen asti, kun se tosiaan eurolla tuli kierrätettynä vastaan, ja kun sen takakansiteksi yhtäkkiä olikin juuri sitä, mitä tarvitsen juuri nyt. Ja niinpä, erittäin ennakkoluuloisena, aloin sitä kuitenkin lukea. Ja joskus, kuten sitä erehtyväisenä ihmisenä on huomata saatannut, sitä ei aina voikaan etukäteen tuomita kaikkea, mitä ei tunne. Hassua sinäänsä. 

"Ensin tehtävä vaikutti lähes mahdottomalta. Ettäkö hallita ajatuksiaan? Ai, ettei se muka menekään toisin päin? Mutta ajatella jos pystyisinkin? Eikä nyt ole kyse tunteiden tukahduttamisesta tai kieltämisestä? Tukahduttamisessa ja kieltämisessä on kyse siitä, että teeskentelee ettei kielteisiä ajatuksia ja tunteita olekaan. Richard tarkoitti sitä, että nimenomaan myöntää kielteiset ajatuksensa, koettaa ymmärtää mistä ne johtuvat ja miksi ne syntyvät ja sen jälkeen - armollisesti mutta järkähtämättä - jättää ne omaan arvoonsa."

Elizabeth Gilbert on onneton avioliitossaan, ja siitä päästyään enemmän rikki kuin koskaan aiemmin. Selvästi "hieman" etuoikeutetun asemansa ansiosta maksettuaan mansikoita erojuristeille hänellä on kuitenkin varaa ottaa vuosi sapattivapaata, ja lähteä parantelemaan haavojaan oikein olan takaa. Ja koska maailmassahan hienointa on sekä nautinto että hengellisyys, päättää hän omistaa vuoden elämästään sekä niiden että niiden välisen tasapainon löytämiselle. Niinpä "Liz" suuntaakin ensin neljäksi kuukaudeksi Roomaan opiskelemaan italiaa komeiden italianojen keskelle, sieltä neljäksi kuukaudeksi Intiaan meditoimaan gurun opastuksella ja sieltä vielä Indonesian Balille etsimään vastauksia ja tasapainoa kaiken tämän väliseksi sillaksi. 

Tartuin kirjaan hyvin puhtaasti saadakseni askellukseni pois tahmaisesta lukujumistani. Tartuin siihen myös ennakkoluuloisesti, ja juu, kyllä se niihin ennakkoluuloihinkin vastasi. Koska ihan oikeasti nyt hei, "mikään maailmassa ei ole vaikeampaa kuin erota New Yorkissa". Niin, siellä ensimmäisessä maailmassa ehkä. Mielenterveysongelmia, huonoa parisuhdetta ja hyvinvointivaltiossa elävän nykyihmisen ongelmia mitenkään missään nimessä vähättelemättä tämä kirja sai kyllä välillä ihan oikeasti raivostumaan kaiken prinsessamaisen kiukuttelun keskella. Koska pahimmillaan tämä oli yhden minäminäminä-ihmisen nelisataasivuinen monologi miten HÄN sitä ja HÄN tätä. Hän oli myös hämmentävän sokea omalle etuoikeudelleen, ja hämmentävän alentuva puhuessaan esim "höppänöistä ja suloisista poppamiehistä", joiden luokse hän noin vain Balille ajatteli muuttaa. (Enkä edes aloita siitä, että kirjassa on esimerkiksi väitetty pokkana päälauseen kera, että [avioliiton solmimiseen liittyvä] patriarkaalinen järjestelmä lakkautettiin antamatta mitään propseja siitä kenen työllä siitä oikeasti on otettu askelia eteenpäin ja jatkaen pienellä valittavan kaihoisalla sävyllä siitä, että nyt hänen pitää ihan itse tietää minkälainen hyvä mies on kun isi ei enää auta... Juuuuu sisäinen feministini huutaa ja kovaa. Ymmärrän todella miksi tällainen yksipuolinen tarina on kyseenalaistamatta jopa hieman vaarallinen.) Hän myös pystyy tuosta vain ottamaan vuoden vapaata, ja tarjoaa sitten satumaisen kauniina valaistumisen ratkaisuna sitä hiljaa riveillään muillekin. Että hei, lähdetääs nyt vaan kimpassa meditoimaan Intiaan niin mielet pysyy balanssissa, uskontoshoppaillaan vähän ja palataan sitten myöhemmin omaan, neuroottisen itsekeskeiseen elämään, jota länsimaissa lopulta eniten ihannoidaan.

No juu. Mutta sitähän sitä löytää aina mitä odottaakin löytävänsä, ja sen taisi tämä kirjakin jossain välissä jollain tapaa sanoa, hah. Ja kaikesta huolimatta jatkoin eteenpäin.

Ja hyvä että jatkoin. Kirja jakautuu kolmeen osaan, Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Italia oli vielä hyvin täynnä tuota raivostuttavaa minäminä-ihmisen jalustalle nostoa, mutta Intiassa se hieman rauhottui. Ja siitä eteenpäin minä jopa voin myöntää nauttineeni kirjan lukemisesta. Teksti oli soljuvaa (ja Gilbert ei enää käyttänyt ihan jokaiseen lauseeseen itse keksimiään "huikeita" vertauskuvia, joka toiseen vain), ja vaikka se ampui muutenkin kuin vertauskuvien kanssa jatkuvasti räikeästi yli, oppi ajan myötä siitäkin olemaan välittämättä. Ja niin, kyllähän se laittoi ihan mukavasti myös omia pitkään hyvin eksyksissä olleita ajatuksia taas niille raiteille, joissa ne hyvinä kausina ovat olleet. Se muistutti siitä, miten onni ja tasapaino ovat ihmisessä aina, ne täytyy vain saada kaivettua itsestään esille, oli kyse sitten jumalallisuudesta tai ihan vain omasta hyvinvoinnistaan. Ja se muistutti siitä, että itseään ja ajatuksiaan voi hallita, ainakin siis jos on etuoikeutettu valkoinen enemmistön jäsen, jolla sellaiseen kuplailuun ja itsensä kehittämiseen on aikaa ja resursseja. Ja onhan toki meillä monella, ja kyllä se tekee ihan hyvää huomata silloin kun itsekin on jäänyt vähän jumiin kaikkeen negatiiviseen ihan vain tavan vuoksi, ei niin sanottujen oikeiden ongelmien takia. (Koska ah, toisin kuin minä itse esimerkiksi viitisen vuotta sitten, ymmärrän nyt varsin vahvasti, että mantrat "oman mielialansa voi valita", "keskity vain positiiviseen" ja "kuka tahansa voi luoda itselleen fotogeenisen kauniin ja harmonisen elämän, jossa omia jalkojaan kuvataan pellavalakanoilla tuoreen pionikimpun kera" on aika, no, hyvinvointikuplautuneen ihmisen puhetta, sellaisen, jonka aivojen serotoniinitasot ovat luonnostaan hyvät, ja joiden suurin huoli on luonnonvalon vääränlainen siivilöityminen verhojen välistä silloin kun aamiaisbrunssi on juuri katettu siihen sängylle. Sellainen elämä on aika etuoikeutettua, ja siitä elämästä on ehkä aika ylimielistäkin huudella, että "no mutta itsepä olette elämänvalintanne tehneet". Ihan kaikkea kun ei aina vaan voi valita. Mutta niin, se siitä sivuraiteesta sitten tällä erää.)

Mutta niin, tavallaan myös näin on hyvä poistua joskus sieltä mukavuusalueeltaan, omasta kuplastaan, ja kohdata ihmisiä tai heidän ajatuksiaan, jotka todella eroavat omistaan. Tai ihmisiä, jotka eivät vain, no, ajattele. En minä tätä kirjaa kirjallisuuden vuoksi kenellekään suosittelisi, mutta viihteeksi, ajanvietteeksi ja tietynlaiseksi muistutukseksi siitä, että kun asiat ovat hyvin, voi siihen hyvyyteen yrittää muistaa keskittyäkin. Jos jatkuva liioittelu ja yliampuvat sanavalinnat eivät juuri haittaa, kannattaa tätä kokeilla. Kesäkirjana ehkä, tai silloin kun mieli on vähän maassa ja kaipaa pientä voimaannuttamista. Ihan hauska ja ajatuksia herättävä teos se viihteellisempikin voi olla, ja vaikka tässäkin aika hattaraisiin kliseisiin onnistuttiin jatkuvasti kaatumaan (pehmeän suloisesti, tietenkin, eihän pumpulisessa tarinassa nyt muuta voi olla), ei se ihan liikaa ärsyttänyt. Minua ainakaan. Tässä hetkessä. Ehkä. 

Ihan siedettävä kirja tämä oli, jos siis osaa lukea sitä tietynlaiset laput silmillä, en ehkä myy heti sitä pois. Ja saatan jopa lukea joitain kappaleita joskus uudelleenkin. Jos Pinterestin self help -lauseet vaikka alkavat kyllästyttää.

Helmet-haaste 2017: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

perjantai 23. kesäkuuta 2017

KESÄLOMAKIRJOJA JUHANNUKSEN KUNNIAKSI



Kesäloma on täällä! Siihen on laskettu ensin viikkoja, sitten päiviä, tunteja ja minuuttejakin. Viimeiset hetket meni töissä eilen pelatessa ultimaalista finaalia eläinmuistipelissä, jonka voitosta sai tittelin "tavallinen mestari" (jos siis sattui olemaan aikuinen, ja olisi saanut tittelin "maailman paras ja suurin megavoittajien voittaja" jos vastustajani herra 7v. olisi voittanut). Joten niinpä kruunauduin viimeisen työtuntini aikana sitten tavalliseksi mestariksi, lohduttaen vastustajaani sillä, että olimme pelanneet yhdessä samaa peliä noin 500 kertaa, ja olin voittanut kahdesti. Toinen kerta vain sattui tähän viimeiseen mahdolliseen. Revanssia emme ehtineet ottaa, koska oli aika tuhota viimeisellä, ei ehtoollisella, vaan välipalalla retkipillimehut ja kahvihuonekarkit. Ja siitä sitten lomalle, koko konkkaronkka. Toiset neljäksi päiväksi, toiset kymmeneksi viikoksi, kuten allekirjoittanut. Niistä tosin osa on jo opintovapaata, mutta sitä ehtiikin ihmetellä lisää sitten elokuussa.

Ja se miten tämä liittyy nyt yhtään mitenkään mihinkään, on toki siinä, että on aika listata muutama kesälomakirjavinkki niille, jotka mahdollisesti vielä kesälukemisiaan pohtivat. Viimevuotiset kirjat löytyvät tuon linkin takaa, tässä omat suositukseni tälle kesälle, olkaa hyvät!


TOP 5 KIRJAT KESÄLLE 2017



Mainio kotimainen lukuromaani, joka on jäänyt mieleen pyörimään vahvemmin kuin olisin uskonutkaan. Railakkaan hauskaa ja historialla leikittelevää viihdettä vakavien asioiden, eli Turun kaupunkipalon äärellä, joka toimii varmasti laiturinnokassa tai Suomen halki viilettävässä junassa, missä kesällä ehtiikään parhaiten lukea. Helteisissä hetkissä eletään myös kirjassa, ja sen railakkaasta tunnelmasta nautin edelleen itsekin, vaikka lukemisesta on jo puolisen vuotta. Ehdoton yllätys, vetävä ja koukuttava teos!


Ensimmäinen Austerini on edelleen lämpöisen vahvasti mielessä, ja sen leppoisa kerronta ja polveileva tarina olisi mainiota kesälukemista, jos tätä ei olisi jo aiemmin lukenut. Tarina on rento ja helppolukuinen, ja silti siinä on omat twistinsä, jotka estävät latteuden tunteen. Laadukasta ja ajatonta, ja toimii myös, jos kesällä haluaa yhtaikaa viihdyttävää, muttei liian haperoista luettavaa.


Helsingin kesät ja vanhempieni ikäluokan sukupolvikuvaus muuttuu lämpimäksi ja eläväksi Westön kauniissa teoksessa, jonka viipyilevyyden luona viettää mielellään hetken jos toisenkin. Hitaassa ja kuvailevassa lumossa viihtyy kuin kauniissa kesäillassa, ja henkilöihin kiintyy niin, että heiltä tekisi mieli kysyä pitkästä aikaa kuulumisia. Ihmisiään Westö osaa luoda parhaiten, ja tämän tarina sopii kesään kuin ne kärpäset konsanaan.


Muistan, että juuri Vieraat vuosi sitten luettuani tuntui, ettei se ehkä yltänyt ihan niin korkealle, kuin toivoa olisi voinut, mutta yhtäkkiä, 10 kuukautta myöhemmin huomaan, että sen kesäillan viipyilevä tunnelma on niin vahvana mielessä, että tuntuu kuin tämän olisi lukenut viime viikolla. Vieraat kuuluu siis sarjaan "kirjoja, jotka kasvavat ajan myötä", ja aika todella on tehnyt tälle hyvää. Kauniin haikea kirja, jossa kuitenkin oli kaikki kohdallaan, vaikka tuoreeltaan hieman vierastinkin, sopivaa kesäluettavaa, jos viihtyy myös hieman syvempien tunteiden kohdalla. Toivottomuuteen sentään ei tarvitse astua, tämän taustavire on herkän kaunis.


Tässä sarjassa ehkä omalla tapaa traagisin tarina, mutta silti sellainen, jolle kaipaisi hurjasti lisää huomiota ja lukukertoja. Trooppisen viidakon keskellä kesä on jatkuvasti läsnä, mutta siinä on myös kääntöpuolensa. Upottava ja ajatuksia herättävä, muttei missään nimessä liian raskas. Sellainen kesäkirja, jonka parissa tuntee mielellään ja paljon.


Simojoen kirja oli niin satunnaislöytö isotädin hyllystä kuin olla voi, mutta sen kesäkuvaus on mielessä edelleen. Mahtava pieni kesämysteeri, jonka elävä maailma tuntuu siltä, että siihen voisi konkreettisesti palata milloin vain. Wyldin mysteeriromaani ei taas ehkä ole se kesäisin noin sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se on aivan mahtavaa viihdettä jännitystä ja koukutusta kaipaaville. Rakenteeltaan aivan mahtava kesäkirja, joka tekisi mieli lukea tänäkin kesänä uudelleen, jos vastaavaa toista ei jostain onnistu löytämään.

Mitä kesäkirjoja te aiotte lukea? Tai suosittelette ehdottomasti minulle? Nyt olisi tilaa jopa hieman viihteellisemmälle kirjallisuudelle, kunhan on laadukasta edelleen!

JA IHANAA JUHANNUSTA KAIKILLE, 
NAUTTIKAA KESÄSTÄ, OLI SÄÄ MIKÄ TAHANSA! ♥

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

J.R.R. TOLKIEN : HOBITTI - ELI SINNE JA TAKAISIN

J.R.R. TOLKIEN : HOBITTI - ELI SINNE JA TAKAISIN
♥ ♥
331s.
WSOY 1985
Alkuteos: The Hobbit or There and Back (1937)
Suomennos: Kersti Juva
Kuvitus: Tove Jansson

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta nyt kolme kertaa. Olo on yhtä ristiriitainen kuin tämä lukukokemuskin, ja tuntuu haastavalta edes aloittaa mistään. Kertoako, mistä Hobitista on kysymys, vai olettaa, että kyllä te tiedätte? Luonnehtiako sitä fantasiakirjallisuutena vai lasten- ja nuortenkirjallisuutena, jonkalaisena se jotenkin minulle enemmän mieleen jäi? Pureutuako niihin ongelmakohtiin, jonka takia en tästä oikein pitänyt, vai koittaa löytää Tolkienin luoman maailman hienouksia? Sohaista jonkinlaista keskimaalaista muurahais- (vai hiisi-?) pesää, ja sanoa, että minusta tämä oli vähän huono? Mutta pitääkö sekään paikkaansa, en ihan rehellisesti tiedä.

No. Jos aloitetaan nyt vaikka asioista, jotka tämän kirjan pohjalta tiedän. Vaikka näin omakohtaisesti. Tiedän, että tämä on jonkinlainen klassikko, ja sen hienous perustuu paljon siihen yksityiskohtaisuuteen, siihen maailmaan, jonka omine kielineen, maantieteineen, otuslajeineen J.R.R. Tolkien on kunnianhimoisesti luonut, ja jotka tästä nimenomaan suuremmin jatkossa jatkuvat. Mutta minulle, ainakaan tässä Hobitissa se ei auennut. Tiedän myös, että olen perusteellisen kirjallisuuden ystävä, sellainen, joka löytää nautintonsa huolella rakennetuista taustoista ja syy-seuraus-suhteista, ja tästä kirjasta ne minusta puuttuivat, koin, että tätä kirjaa on melkein tunnuttu keksivät samaa tahtiin kuin sitä on kirjoitettu, niin ohuilta tietyt risteyslangat tuntuivat. Ja tiedän myös, että sellaisesta oma lukukokemukseni kärsii.

Häiritsevistä yksityiskohdista vähän huteran juonikuvion ja "kappas, nämä asiat nyt vain sattuivat tapahtumaan ja taas oltiin pulassa ja pelastuttiin täpärästi, jouduttiin taisteluun ja pelastuttiin täpärästi ja sodittiin ja pelastuttiin täpärästi" -asetelman ärsyttävyyden lisäksi minua häiritsi myös hahmojen suunnaton persoonattomuus. Ainoa, kehen kunnolla tutustuttiin, oli Bilbo, mutta sekin oli jotenkin kovin ristiriitainen tyyppi, eikä siis sellaisella inhimillisellä tavalla vaan vähän huitaistenkirjoitetulla tavalla. Kääpiöt taas olivat vain joukko epämääräisiä tyyppejä, joista ei saanut mitään otetta. Gandalfista ja haltioista sun muista puhumattakaan. Tai siitä, että tämä tarina oli oikein klassinen congratulations, you have an all male panel -kirja, lue tämä nyt sitten nykylapsille, juupa juu. Eikä se edes selity hei ajankuvalla, kyllä 30-luvun muissakin saduissa on sentään ollut naisia.

Noin satukirjojen suhteen olen mielestäni aika kokenut lukija. Harmillisen vähän tuota puolta olen tänne blogiin saanut aikaiseksi tuoda, mutta kun olen lukenut vuoden sisään 40 eri lastenromaania ääneen eskariryhmälleni, 30-45 minuuttia päivässä, voinen sanoa tietäväni, miltä niitä näin aikuisena tuntuu lukea. Miltä tuntuu lukea uudelleen lapsuuden klassikoita ja miltä tutustua tuohon maailmaan aikuisena ensi kertaa. Joten jos tätä lukukokemusta suhteuttaa siihen, ja niin minun tämän kirjan kielen ja juonikuvioiden takia tekee eniten mieli tehdä, en oikein saanut Hobitista otetta. Jos ajatellaan, että tämä on suunnattu nuorehkoille lukijoille, en itse sitä silti heille ehkä lukisi. Juu, jännät käänteet toki olisi varmasti vedonneet edellislukuvuotiseen kuulijakuntaani, mutta olen huomannut, että jos minulle ei tarina uppoa, en osaa sitä lukea eteenkäänpäin kovin tunteella, ja kokemuksesta tulee yhteisesti latteahko.

Ja silti. Haha, kuten aina, niin silti. Tahmailin ja taistelin tämän kanssa, sain vertaistukea instagramissani, meinasin luovuttaa ja lopulta pakotin itseni lukemaan loppuun, jotta voin sanoa lukeneeni. Ja silti lopussa, toisin kuin niiden varsinaisten huonojen kirjojen kanssa, huomaan edelleen eläväni esimerkiksi monia metsäkohtauksia, niitä loputtomia polkuja, joita vaelsin Bilbon ja kääpiöpoppoon perässä. Tai kohtausta, jossa Bilbo saa arvuutteluleikin päätteeksi paettua Klonkulta. Hassua. Ja hieman ristiriitaista. Mutta niin kai se aina vähän on, kun lukee jotain ei-laadutonta, muttei koe sitä omakseen. Että juu, kai minä nyt vähintään ymmärrän, mikä tässä viehättää. Mutta vähän kyseenalaistan silti, että kannattaakohan Taru sormusten herraa edes kokeilla, jos tämä jo oli tällaista tahmaamista? Vai annetaanko suosiossa olla, heitetään sarjaan "klassikot, jotka eivät ole kirjoitettu minua varten"?


Helmet-haaste 2017: 22. Kuvitettu kirja

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

LUKUMARATON // KOOSTEPOSTAUS

 
Elämäni ensimmäinen lukumaraton on nyt vietetty, ja olo on varsin tyytyväinen. Viimeiset lukuhetket vietin kirjaimellisesti kävellen, nappasin nimittäin Eat Pray Loven bussiin mukaan, jotta saisin kahlattua vielä Intia-osuuden loppuun. Harmikseni bussimatka vain oli ihan himpun liian lyhyt siihen, mutta onneksi osaan multitaskata, lukea, kävellä ja jopa ehkä pysyä pois autojenkin alta yhtaikaa. Ainakin kahden sivun verran. Mutta niin, kuten jo tuohon eiliseen päivittyvään postaukseen kirjoittelinkin, siitä lienee tunnistaa lukujumin poistajaksi tarkoitetun kirjan hoitavan tehtäväänsä, ettei sitä malta lopettaa edes silloin kun oikeasti pitäisi. Ja hassua sinäänsä, kun en viikonloppuisin muka yleensä ehdi lukea kun pitää ehtiä "tehdä asioita". Nyt luin enemmän kuin aikoihin, ja tein siinä sivussa myös kotihommia enemmän kuin aikoihin. Että miten lie se priorisointi noin normaalisti menee, puhelin tiukassa otteessa oikeassa kädessä varmaan.. Mutta nyt, se luettujen koonti, olkaa hyvät.

Y H T E E N V E T O


LOPPUUNLUETUT KIRJAT

J.R.R. Tolkien : Hobitti - eli sinne ja takaisin, 64 sivua. Huh, tämä oli oikeastaan se perimmäinen syy, miksi ylipäätään koko leikkiin ryhdyin. Hobitti on ollut kesken toukokuun puolivälistä, ja koska se tahmoi tahmoi tahmoi, en olisi varmaan ilman erillistä rutistusta saanut sitä loppuun laisinkaan. Mutta sain kun sainkin, ja helpommalla kuin uskalsin toivoa, joten suurin tavoite lukumaratonista oli sen myötä jo oikeastaan saavutettu. Loppu rullaili melkein yllättävänkin helposti, enkä osannutkaan olla pitämättä tästä kirjasta niin paljoa kuin aluksi tuntui, vaikka minun maailmani ja tarinani tämä ei kuitenkaan lopulta ollut. Mutta tästä lisää mietteitä aivan omassa postauksessaan, kenties jo ensi viikolla.

KESKEN OLLEET KIRJAT

Elizabeth Gilbert : Eat Pray Love, 135 sivua. Lukujuminpoistaja, aivot narikkaan, helppoa ja kepeää olematta silti täysin hömppää. Sitä tältä olen odottanut, ja sitä onneksi myös saanut. Ajattelin ensin, että riittää kun olen saanut Italia-osion, eli kirjan ensimmäisen kolmanneksen luettua loppuun, mutta kun saavutin sen jo nopeammin kuin ajattelin, jatkoin tavoitettani läpi Intia-osion. Senkin tosiaan luettua sain, juuri ja juuri, ja varsin tyytyväinen olen. Indonesia-osiota vielä ehkä hieman illalla, ja tästäkin lisää varmaan blogissa lähiviikkoina.


ALOITETUT KIRJAT

Elina Alatalo & Sami Kero (toim.) : Eläimet yhteiskunnassa, 78 sivua. Luin itseasiassa tästä uudestaan ne kolme esseetä, jotka olen jo aiemminkin lukenut, mutta tulivat hyvinä kertauksena jatkoa ajatellen. Esseet olivat Antti Nylénin Vyöhyke - suomalaisen eläinkeskustelun vaiheita, Noora Kotilaisen Puhdasta, suomalaista, nationalistista lihaa sekä Salla Tuomivaaran Saako ihmistä sanoa eläimeksi? Hyviä ja tärkeitä tekstejä, jokainen. 

Tove Jansson : Viesti - valitut novellit 1971-1997, 40 sivua. Voi Tove! Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Toven novellit kuuluu lukea niiden oikeissa kokoelmissa, ei tällaisena yhteisniteenä ja valittuina paloina. Ja silti aamun neljä ensimmäistä novellia, Rakkaat enoni, Kuinka idea syntyy, Kirjeitä Konikovalle sekä Vene ja minä olivat parasta mitä sunnuntaiaamuna lukea voi. Eli ehkä ihan aina ei kannattaisikaan olla ihan niin kovin ehdoton.. Ihan kuin Jansson ei voisi toimia muka hieman irrallisempanakin.


LUKEMATTA JÄÄNEET

Yuval Noah Harari : Sapiens - ihmisen lyhyt historia, ei luettuja sivuja. Ei lähtenyt, ei! Olen lukenut tätä viimeksi huhtikuussa, ja ajattelin, että jos nyt ei jatku, kirja joutunee siihen suosiolla kesken jätettyjen pinoon, josta harvoin takaisin lukuvuoroon enää pääsee. Ehkä säästelen vielä hetken, ehkä en, saa nähdä.


Yhteensä luettu 317 sivua. 

..ja siihen olen tyytyväinen. Kuten jo aloituspostauksessa sanoin, en lähtenyt tavoittelemaan satoja sivuja, en viittäkään sataa, vaan tämä oli omaan lukutahtiini oikein mainio määrä. Se teki tehtävänsä, sillä pääsin lukutavoitteisiin kahden sellaisen päälleen saaneen kirjan kanssa, ja se toimi, koska en edes muista milloin olisin viikonloppuna näin ajan kanssa lukenut. Ollut vain ja keskittynyt juuri siihen, mistä pidän kaikkein eniten, unohtanut somet sun muut kokonaan tieltä häiritsemästä. Parhaiten toimi, kun luettavana oli keskenään hyvin eri tyyppistä kirjallisuutta, ehkä useampi romaani olisi ollut hieman liikaa noin siirtymien kannalta.

Eli hyvin meni ja olen iloinen spontaanista osallistumisestani! Seuraavan kesälukumaratonin aikaan olen itse reissussa, mutta elokuiselle voisi ehkä uudelleen osallistuakin. Vaikka tosin toivoisin, että ensi viikon lomanalusta eteenpäin kesä olisi muutenkin yhtä lukumaratonia vain.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

LUKUMARATON // PÄIVITTYVÄ POSTAUS


Katselin puolisen vuotta sitten vielä hieman hiljaisen kunnioituksen vallassa kirjabloggaajia, jotka osallistuivat erilaisiin kirjablogisfäärissä pyöriviin lukumaratoneihin. Eli siis yhteisenä sovittuna päivänä lukivat 24 tuntia ja raportoivat siitä blogeissaan. Ei minulle, ajattelin.

Ja sitten tänään, jalat kuplivan hellinä 24 tunnin patikoinnin, retkeilyn ja telttayöpymisen jälkeen bussissa huomasin, että kesälukumaratonit ovat taas täällä. Ja jottei paluu täydellisestä luonnonrauhasta tähän kaupunkielämään olisi ihan yhtä raju, ajattelin että miksen minäkin. Joten täysin spontaanisti, olen mukana ja päivittelen tässä vuorokauden mittaan luettuja kirjoja myös tähän postaukseen. Maratonia emännöi tänään Hannan kirjokansi -blogin Hanna, ja tuolta voitte käydä kurkkaamassa myös muita mukana olevien postauksia. Mutta aloteitaan!

x

Lauantai 17.6. kello 16:16 Maraton alkakoon! Väsyttää hieman tuo edelisen 24 tunnin aktiviteettikokoelma, mutta toisaalta kirjan kanssa on parasta nukahtaa. Tässä sängyllä seurana on tällä hetkellä kolme kesken olevaa kirjaa, pitkään jumissa ollut Yuval Noah Hararin Sapiens, lukujuminpoistajaksi ostettu Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love & Tolkienin Hobitti. Mitään satoja sivuja tuskin maratonini aikana tulen lukemaan, mutta jos nyt jonkun tavoitteen asettaisin, niin toivon, että saisin luettua Gilbertin kirjasta ainakin Italia-osion loppuun sekä Hobitin kokonaan. Siinä nyt ei taida ollakaan jäljellä kuin kaksi lukua, mutta kun t ö k k i i ...


18:08 Aloitin innolla lukien 30 sivua Eat Pray Lovea, sain jopa salaattiannoksen sänkyyn kannettuna sen seuraksi. Kelvollista, sanoisin. Hobittia sain luettua 10 sivua, vaikka päätin, että nyt luen sen loppuun, mutta juupa juu. Ensin keksin, että nukun ensin vähän, mutten sitten nukkunutkaan vaan päädyin keittämään perinteiset iltapäiväkahvit pysyäkseni hereillä iltaan saakka, ja sen jälkeen kaksi viikkoa vältelty pyykkirumbakin alkoi tuntua kiinnostavammalta kuin Hobitin seikkailut ties missä maassa.
Luettuna nyt 40 sivua, seuraavaksi "pakotan" itseni Hobitin pariin. Ainakin kymmeneksi seuraavaksi sivuksi.

x

20:02 Hobitti selätetty!! En olisi uskonut tämän päivän tulleen! Eli ylitin itseni ja luin 56 sivua sen toivotun kymmenen sijaan. Kirjoittanen Hobitista nyt seuraavaksi omaan postaukseensa luonnoksena päällimmäiset fiilikset, koska pelkään niiden katoavan, jos luen hurjasti perään muuta, eli siitä lisää myöhemmin. Mutta ristiriitaista, luin kirjaa pitkään niin, etten siitä oikein pitänyt, mutta nyt en ihan täysin osaa olla lopuksi pitämättäkään. Että kai sillä on oma taikansa ollut. Seuraavaksi ehkä Hararia tai listan ulkopuolelta ihan jotain muuta? Vielä ehtii ja jaksaa tänään lukea, kiitos kahvin supervoimien!
Luettuna 94 sivua.
x

22:34 Hobitin jälkeen pidin hieman pidemmän tuumailutauon, mutta sitten Eat Pray Love vei taas mennessään. Hassua lukea jotain, mikä turhauttaa ja ärsyttää, ja silti koukuttaa vain jatkamaan ja jatkamaan. Mutta toisaalta, tällainen omasta kuplasta poistuminen myös kirjallisuuden saralla tekee varsin hyvää, näkee sitäkin kulttuuria, jota oikeasti olisi tarpeen kohdata kriittisesti. Yritin tarttua myös Harariin, mutta ei lähtenyt, joten luin Elina Alatalon & Sami Keron toimittamasta Eläimet yhteiskunnassa -esseekokoelmasta 37 sivua tekstiä, johdannon sekä Antti Nylénin Vyöhyke - suomalaisen eläinkeskustelun vaiheita -esseen. Vaikuttava teksti, vaikka luenkin sen jo toistamiseen. Mutta nyt nukkumaan, huomenna pitää taas saada unta niin, että jaksaa maanantaina nousta 5:15. Mutta onnea on sentään viimeinen edessä oleva työviikko vuoteen. Se lohduttaa.
Luettu yhteensä 157 sivua.


Sunnuntai 18.6. kello 8:44 Ihana kun saa vain lukea lukea lukea! ♥ Ja samalla en osaa päättää tekeekö mieli enemmän lukea vai kertoa tänne että lukee, haha. Luin illalla vielä muutaman lyhyen luvun Eat Pray Lovea, aamulla nappasin lukuhuumassani aamukahvin seuraksi Tove Janssonin Viesti-novellikokoelman, ja luin siitä 4 ensimmäistä novellia: Rakkaat enoni, Kuinka idea syntyy, Kirjeitä Konikovalle sekä Vene ja minä. Aika ihanaa sunnuntaiaamulukemista, miksen tee tätä useammin? 
Luettu yhteensä 204 sivua.

x

10:46 Jumituin pitkäksi aikaa lukemaan muiden kirjablogeja, mutta lukemista kai sekin! Ei muka ole ollut aikaa pitkään aikaan tuotakaan tehdä, mutta taitaa olla taas kummallisia priorisointikysymyksiä. Siivoilin myös hieman ohimennen, ja kun palasin lukemaan, sain luettua Eläimet yhteiskunnassa -kokoelmasta kaksi esseetä; Noora Kotilaisen Puhdasta, suomalaista, nationalistista lihaa sekä Salla Tuomivaaran Saako ihmistä sanoa eläimeksi? Olin myös nuo jo lukenut aiemmin, kun tämä kirja oli minulla vuosi sitten kirjastosta lainassa, mutta hyvää teki lukea toistamiseenkin. Seuraavaksi pääsenkin jo osioon Yhteiskuntaeläin, josta en esseitä aiemmin ole lukenut. Tunnelman keventämiseksi luin myös 20 sivua Eat Pray Lovea. Tai tuttavallisemmin, eepeeällää. Nyt suihkuun, ja kohta pitäisi lähteä myös kaupungille hakemaan lahja kummitytölle, samaiselle, jonka synttäreille ollaan iltapäivällä menossa. Ehkä ehdin vielä lukea yhden pätkän jossain välissä ennen sunnuntaimenoja!
Yhteensä luettu 264 sivua.


x

14:00 Ehdin tässä välissä käydä kaupungilla, kiertää Suomalaisen kirjakaupan alet (ja olla ostamatta mitään, onneksi olkoon minä), löytää etukäteen valitun lahjan 15-vuotiaalle kummitytölleni, tuorepuristaa kilon hedelmiä mehuksi sekä syödä aika hyvän leipomon kanelikierteen. Ja lukea Eat Pray Lovea, jonka ärsyttävyyden opin koko ajan paremmin ja paremmin jättää huomiotta. Tai sitten vain tuo Intia-osuus ei tuo sitä ylimielistä länkkäriasennetta niin hyvin esiin kuin Italia-osio. Luin juuri 30 sivua, ja tuntuu, että juuri kun olen pääsemässä vauhtiin, pitää ihan kohta lopettaa. Aikaa olisi vielä pari tuntia, mutta bussi synttärikemuihin lähtee parin kymmenen minuutin päästä, joten tämä alkaa olla pikkuhiljaa tässä. Otan kirjan kuitenkin vielä bussiin mukaan, ja toivon saavani siellä tuon Intia-osuudenkin päätökseen, palaan illalla sitten vielä yhteenvedon ja lopullisten sivumäärien kanssa asiaan! Mukavaa sunnuntaita!
Luettuna yhteensä 294 sivua.

x

14:58 Luin bussissa (ja viimeiset sivut kirjaimellisesti kävellessä) vielä Eat Pray Lovesta 23 sivua, joten pääsinpä toiseenin lukutavoitteeseeni. Ärsytti vähän lukea näin kiireessä, ja tulikin itselleen kyseenalaistettua mitä ihmeen väliä sillä on, onko tämä luettu nyt tähän sivumäärään vai ei, mutta no, tuo Intia-osuus teki vaikutuksen joka tapauksessa. Ja hei, jos kirjaa ei malta laskea käsistä edes tämän vertaa, voi varmaan sanoa, että se tosiaan tekee tehtäväänsä lukujuminpoistajana!
Luettu yhteensä 317 sivua.

torstai 15. kesäkuuta 2017

PAUL AUSTER : NEW YORK -TRILOGIA

PAUL AUSTER : NEW YORK -TRILOGIA 
♥ ♥ ♥ ( ♥ ) 
352s.
Tammi (1988 & 1989)
Alkuteos: The New York Trilogy (1985 & 1986)
Suomennos: Jukka Jääskeläinen & Jukka Sirola

Paul Austerin Sattumuksia Brooklynista hurmasi minut helmikuussa. Se oli ensimmäinen Austerini, satunnainen löytö kierrätyskeskukselta kauniin kansin ja lupaavin takakansitekstein. Nyt, ei edes ihan niin pientä lukujumia vastaan taistellessani ajattelin, että Auster voisi olla varsin hyvä luottokirjailija jatkaa matkaa ja taistella jumiutumista vastaan, ja niinpä nappasin edellisellä kirjastoreissulla mukaan New York -trilogian. Ihan vain koska ajattelin sen olevan sellainen kevyen helppo, vähän viihteellisempi Auster, jonka voisi hotkaista yhdessä viikonlopussa. Ja ah, kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla. 

"Se tässä onkin kiinnostavinta. Käsittääkseni Don Quijote johti eräänlaista koetta. Hän halusi koetella lähimmäistensä herkkäuskoisuutta. Hän mietti onko mahdollista nousta koko maailmaa vastaan ja syytää uhmakkaasti valhetta ja pötyä. Väittää tuulimyllyjä ritareiksi, parturinmaljaa kypäräksi ja sätkynukkeja ihmisiksi. Oliko mahdollista saada muut myöntämään väitteet todeksi, vaikka nämä eivät edes uskoneet häntä? Toisin sanoen, mihin asti ihmiset sietävät herjausta, jos se esitetään viihteenä? Ja vastaushan on ilmiselvä, vai mitä? Loputtomiin. Todisteena on sekin, että sitä kirjaa luetaan yhä. Sitä pidetään yhä erittäin hyvittavana. Ja sitähän jokainen loppujen lopuksi haluaa kirjalta: huvitusta."

Paul Austerin läpimurtotrilogia lupailee rikollisuutta, kirjallisuutta ja nykyihmisen identiteetti-kriisiä, ja se tarjoilee yksissä kansissa kolme nokkelaa pienoisromaania. Auster sijoittaa tarinansa 1950-1990-lukujen New Yorkiin, sen itselleni tutuille kaduille ja puistojen reunoille. Lasikaupungissa jännityskirjailija ottaa muutaman mutkan kautta itselleen vastaan yksityisetsivän tehtävän, ja joutuu keskelle niin omituista tapahtumaketjua, ettei hänen omissa jännityskirjoissakaan ole tapahtunut vastaavaa. Aavekaupungissa yksityisetsivä taas joutuu varjostamaan henkilöä, jonka elämässä ei tunnu tapahtuvan mitään ja Lukitussa huoneessa kadonnut lapsuudenystävä jättää kirjailijalle haltuunsa niin pöytälaatikkoteoksensa kuin oman perheonnensakin. Näistä aineksista koostuu niin tarinat yksittäin kuin lopulta myös yllättävän vahvasti yhteen kietoutuneina. 

En tiedä mistä olin saanut päähäni tämän kirjan näennäisen viihdyttävän helppouden, ehkä Sattumusten Brooklynin helppolukuisuudesta tai siitä ontuvasta stereotypiasta, että jos takakannessa mainitaan sekä rikos että yksityisetsivä, ollaan jonkun jännän ja kepeän parissa. Totuus oli kuitenkin hieman toinen, ja vaikka ensimmäisen osan, Lasikaupungin, jälkeen vielä kuvittelinkin hieman tässä lukuilluusiossa eläväni, romuttui se viimeistän toisessa osassa, Aavekaupungissa. 

Vaikka ensimmäisen osan koukku jo meinasi nostaa itsenikin jonkinlaiseen hurmioon, jätti toinen taas niin suuria kysymysmerkkejä ja tyhjiä aukkoja, että joudun ihan täysin myöntämään, etten ihan tiedä tajusinko koko osaa ollenkaan. Kolmannessa ensimmäisen osan koukuttavuus palaa, se luo taas sellaista tunnelmaa, joka saa pysymään kirjan kansien välissä, mutta kun siltä alkaa odottaa austermaista loppuratkaisutwistiä, keikahtaa kaikki taas aivan päälaelleen, ja yhtäkkiä sitä huomaakin lukeneensa yhtä tarinaa monesta eri näkökulmasta tai monta eri tarinaa yhdestä näkökulmasta tai yhtä näkökulmaa yhdestä tarinasta tai... sitten ei tiedäkään enää yhtään mitään. 

New York -trilogia on yhtaikaa haastava, tahmea, nokkela ja koukuttava. Se on vahva ja asteittain aukeava, ja yhtaikaa varsin älyllinen sekä pitkäveteinen. Goodreadsiin tämän arvosteltuani jopa kolme eri kaveriani kävi kommentoimassa, että ei joko saanut tätä edes luettua tai sai pahimmillaan välttemeään Austeria lopullisesti kaiken tahmaisuutensa jälkeen, joten helpolla se ei päästä, eikä kaikkia näemmä edes lähelleenkään. Ymmärrän tämän kohdalla täysin sen luotaantyöntävyyden, ja jos en itse olisi tätä vain päättäväisesti jatkanut, ei olisi ollut minullakaan kaukana tämän tarinan hylkääminen, niin oudoissa soissa sitä keskivaiheilla pyörittiin. Mutta itsepäisesti siitäkin suosta noustiin, ja lopulta voin sanoa tästä kirjasta pitäneeni, vaikken tiedä ymmärsinkö sitä ihan täysin. Siihen ymmärrykseen kun todennäköisesti tarvittaisiin vähintään toinen lukukerta, mutta ihan niin hurmaava tämä ei ollut, että sitä lähtisin heti perään kokeilemaan. Eikä tämä nyt ehkä sitä lukujumiakaan avannut, mutta eipä toisaalta myöskään pahentanut. Kekseliäs, identiteeteillä ja niiden häilyväisyydellä leikittelevä teos kaikkine erilaisine metatasoineen ja ristiviittauksineen vaati paljon, mutta onneksi se antoi paljon myös takaisin. Ja ainakin se alleviivasi sitä, mitä olen jo aavistellutkin, Paul Auster taitaa olla minun kirjailijani. Ainakin näiden kahden lukemani perusteella.

Helmet-haaste 2017: 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

lauantai 3. kesäkuuta 2017

KAZUO ISHIGURO : OLE LUONANI AINA

KAZUO ISHIGURO : OLE LUONANI AINA
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
394s.
Tammi 2005
Alkuteos: Never Let Me Go (2005)
Suomennos: Helene Bützow

Kazuo Ishiguro on yksi niitä kirjailijoita, jotka ovat jääneet nimenä mieleen kirjablogeista, Goodreadsista ja ohimennen heitetyistä kirjasuosituksista, mutteivat silti ole onnistuneet herättämään mitään lähtemätöntä mielenkiintoa. Kirjat ovat tuntuneet ihan lupaavilta, ja silti jääneet muiden varjoon, kiinnostaneet, mutta eivät tarpeeksi, että olisi tehnyt juuri mitään niiden lainaamisen eteen. Alkuvuoden kierrätyskeskuskierros toi kuitenkin eteen priimalaatuisen pokkarin eurolla, ja vaikka hieman on ollutkin itselläni ilmassa ylioptimistista ostelua siihen nähden, miten paljon/vähän todellisuudessa omasta hyllystä olen ehtinyt lukea, kiilasi tämä näemmä heti ohi niiden 10 muun oman hyllyn (muka) kiinnostavimman teoksen.

"Vaikutti todellakin siltä kuin hän olisi esittänyt Shakespearea ja minä olisin tullut näyttämölle kesken hänen esityksensä. Sanoin: 'Tommy, sinun hieno paitasi. Sinä sotket sen', mutta Tommy ei osoittanut mitenkään kuulevansa minua. 

Niinpä minä ojensin käteni ja laskin sen hänen käsivarrelleen. Muut olivat myöhemmin sitä mieltä että Tommy oli tehnyt sen tahallaan, mutta minä olin varma että se oli vahinko. Tommy huitoi käsivarsillaan, eikä voinut tietää, että aioin ojentaa käteni. Oli miten oli, kun hän heilautti käsivartensa ylös, hän sysäsi käteni pois ja osui kasvojeni sivuun. Se ei sattunut, mutta minä henkäisin, samoin useimmat tytöt takanani."

Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita idyllisessä sisäoppilaitoksessa, jossa kasvattajat ovat tiukkoja, mutta suojelevat kuitenkin lapsia lempeästi ulkomaailmalta valmistellen heitä asteittain siihen, mitä tulossa on. Vuosia myöhemmin, työskenneltyään jo 11 vuotta valvojana, Kathy palaa muistoissaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa, ystäväkolmikon menneisiin tapahtumiin ja niihin käännekohtiin, jotka tietyllä tapaa vakiinnuttavat sen raiteen, jota pitkin heidän elämänsä jatkaa kulkuaan päätepysäkille saakka. Vaikka onnellinen lapsuus on taannut heille näennäisesti tasavertaiset mahdollisuudet hyvälle elämälle, on oppilaiden suurin unelma olla filmitähden sijaan ravintolan siivoaja tai työskennellä tavallisessa lasiseinäisessä toimistossa. Nekin haaveet alkavat tuntua kuitenkin jopa utopistisilta, kun sivujen edetessä tarina alkaa kiertää hiljalleen auki sitä taustaa, jota vasten lapsia ja oppilaita on koko elämä kasvatettu. Kirjaimellisesti.

Ole luonani aina on kirja, jonka vähän kaikki ovat jo lukeneet, useimmiten jo vuosia sitten. Kaipasin itse Bad Feministin aiheuttamien ajatustulvien jälkeen jotain verkkaisempaa ja tietyllä lailla keveämpää, ja ihan täysin hutiin ei intuitioni mennyt, kun hieman satunnaisesti kirjapinostani tämän luettavaksi valitsin. Ihastuin siihen, miten kirja hypähti jo ensi sivuilta suoraan keskelle tarinaa, sitä liikaa taustoittamatta tai selittämättä. Ja silti yllätyin jälkikäteen lempikohtaustani sitaatiksi etsiessäni, että se oli jo ensimmäisessä luvussa, sillä tuntui että kirjan lähes 400 sivusta 250 meni pelkkään käynnistymiseen. Joku voisi sanoa pitkäveteiseksi, minä ihanan rauhalliseksi ja voimiaan hiljalleen kerääväksi. Sain siis oikeastaan juuri sitä mitä etsin, en liian vahvaa ja vaikuttavaa, enkä silti heppoista ja helppouteen valahtavaa.

On tavallaan hassua, että vaikka tämä ei ihan hirveästi mitään sisällä liikauttanutkaan, pidin tästä valtavasti. Pidin sen haikean surumielisestä tunnelmasta, tajunnanvirtamaisesti etenevästä kerronnasta, joka hyppi ajassa kuin oma mieli keskittyen silti säntillisesti vain omaan tarinaansa. Se oli riisuttu, eikä siinä ollut oikeastaan mitään ylimääräistä, ja silti yhden pienen tarinan kerrontaan saatiin käytettyä monta sataa sivua. Se oli kauniin arkisesti kuvattu, ja silti taustalla oli niin suuri, jopa dystooppinen ajankuva maailmasta, jollainen periaatteessa voisi jo nyt olla olemassa, ja onkin ehkä jollain pelottavalla vertauskuvallisella tavalla. Mutta sillä ei sorruttu mässäilemään, se kerittiin auki pikkuhiljaa, taitavasti ja eleettömästi. Ja siitä tavasta kertoa, siitä minä tässä ihan ehdottomasti eniten pidin. Ishiguron tapa kuvailla maisemia, tunteita, ihmissuhteita ja niiden välistä psykologiaa hypnoottisen on taitavaa ja kaunista, ja se erityisesti nosti tämän kirjan keskiverrosta hyväksi. Se oli hieman kuin jollain tapaa käänteinen Haruki Murakami, päinvastainen vain, koska tämä oli melankolinen siinä missä Murakami enemmän taustaltaan valoisa. Paitsi ehkä Norwegian woodissa, joka hyvin etäisesti jossain tunnelmassa tästäkin mieleen tuli, alakuloisemmin vain.

Lohduton kirja tämä ei missään nimessä kuitenkaan ollut, ennemminkin haikean kaunis. En kuitenkaan usko, että tämä miksikään elämää suuremmaksi kirjaksi minulle kasvaa, mutta toisaalta sitä minä nyt kaipasinkin. Joskus nimittäin lukukokemuksessa parasta on juuri se, ettei se järisytä liikaa. Kun omassa elämässä on menossa paljon, rautoja on tulessa enemmän kuin niitä ehtii käsitellä, rauhallisuus ja eleettömyys saattaa olla juuri kaikkea, mitä eniten tarvitsee. Sitä nimenomaista vastapainoa, pakoa kaoottisuudesta. Ja tähän väliin, tämä kirja oli täydellinen. 

Helmet-haaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

torstai 1. kesäkuuta 2017

TOUKOKUU KUVINA JA KIRJOINA

    

Toukokuussa olen hamstrannut uusia viherkasveja ja suihkutellut niitä lähes joka päivä. Olen viettänyt kaksi koko vuoden parasta viikonloppua, toisen ystäväni kanssa Arabian katufestareilla, toisen siskon ja mieheni kanssa Maailmakyläilemässä viikko sitten. Olen syönyt hurjan määrän katuruokaa, Kimmon tekemää aasialaista ja kotiinkuljetettua safkaa, ja ehkä myös aika monta Kitkat-patukkaa kun niitä on alakerran lähikaupasta alkanut löytymään. Olen reissuhaaveillut Oslosta, Vietnamista, Singaporesta ja nyt uusimpana Sri Lankasta ja hankkinut jo koiralle hoitajan matkan ajaksi, oli määränpää mikä tahansa. Olen ostanut kaksi uutta raitapaitaa ja culottes-housut Monkista, koska kolmen vuoden jälkeen voisin joskus laittaa jalkaani muutakin kuin mustat pillifarkut. Olen käynyt eskareideni kanssa niin luonnontieteellisessä museossa kuin Korkeasaaressakin, ja eilisen Kisahalliretken jälkeen huokaisin, että illan retkihedari oli viimeinen ehkä vuoteen tai pariin. Muutama viikko vielä töitä, ja on aika taas jättää yksi aikakausi elämässä tavalla tai toisella taakse.

KUUKAUDEN LUETUT KIRJAT

01. Tuomo K. Silaste : Warkaus 1918 (6.5.)

KUUKAUDEN OSTETUT KIRJAT

Aki Ollikainen : Nälkävuosi
Elisa Aaltola : Eläimet yhteiskunnassa

Kaikkea ja vaikka mitä tuokokuussa tein, mutta aika vähän ehdin/jaksoin/viitsin lukea, tulin lukeneeksi. Kuukauden eka oli useamman päivän pakkotahkoaminen mielenkiintoisesta aiheesta aika amatöörimäisesti kirjoitettuna, joten en siitä koskaan edes postausta saanut tehtyä. Kaksi viimeisintä oli taas sellaisia jalat alta -kokemuksia, ettei mikään niiden jälkeen ole meinannut tuntua miltään. Butcher's Crossing vain kasvaa päässä mitä kauemmin lukemisesta on, Bad Feminist taas nyrjäytti monia ajatuksia entistä enemmän siihen tiedostavampaan suuntaan, ja ärsyynnyn muun muassa lukiessani lastenkirjoja ja bongatessani sieltä yksisilmäistä sukupuoliroolittelua tai fat shamingia. Hieman alkaa olla sellainen fiilis kuin eräässä paidassa, jonka jossain päin sosiaalista mediaa näin: "If you are not angry, you are not paying attention". Ja silti, onneksi, niin tuo Gayn teos kuin aiempi sielukirjani Meriläisen & Särmän Opas hauskempaan elämään kertoo, vihainen voi olla myös rennosti. Sitä minä nyt haluaisin olla, nyt kun tuntuu taas pitkästä aikaa siltä, että olen saanut takaisin sen vallan, jolla ylipäätään omiin valintoihin, mielialoihin ja keskittymiskohteisiin voin vaikuttaa. Kun hartioilta on tippunut sellainen määrä painoa, jota en edes etukäteen olisi kuvitellut jaksavani kantaa. Varsin vapauttavaa, sanoisin.

No, ehkä kesäkuussa lukusaldo taas kasvaa, kolme viikkoa vielä töitä ja sitten koittaa loma. Niin pitkä, etten edes tiedä mitä kaikkea tekisin. Enkä edes vielä tiedä missä päin Suomea se päättyy, ja se tuntuu varsin kutkuttavalta ajatukselta. Kun kaikki on omissa käsissä ja silti avoinna. Pitkästä aikaa.

tiistai 23. toukokuuta 2017

MITÄ LUEMME SYKSYLLÄ 2017

Kevään uutuuspino muutamaa kiinnostavaa lukuunottamatta alkaa olla varsin hienosti jo luettu, ja vaikka ehkä neljännen kevään 2017 teoksen jälkeen vannoin, että nyt luen vain ja ainoastaan vanhaa ja klassista, en ehkä ihan niin olekaan tehnyt, ja sitten kuinkas sattuikaan, aloin jo selailemaan syksyn uutuuskatalogeja ja bongailin jo sieltäkin yhden jos toisenkin kirjan mitä lukea. Vaikka oikeastaan jos valita pitää, millään muulla ei ole väliä kuin syksyn uudella Kjell Westön kirjalla. Sitä on odotettu. Mutta tässä nyt silti, illan ratoksi ja noin muutenkin, muutama muukin kiinnostavan oloinen teos, joita lukea kesän jälkeen kun kaikki on omassakin elämässä kirjaimellisesti toisin.


Aula & CO

Yu Hua : Xu Sanguanin elämä ja verikaupat, elokuu 2017. Viisihenkisen työläisperheen tarina Maon aikaisessa Kiinassa. Huan Elämänkaari kiinnostaa myös, senkin voisi tätä uudempaa suomennosta odotellessa lukea.

Atena

Jennifer Ackerman : Viisaat linnut, toukokuu 2017. Tämä on jo kevään uutuus, mutta mennyt minulta aiemmin ohi. Tietokirja lintujen sosiaalisista suhteista, älykkyydestä ja kaikesta muusta, mikä ihmiseltä usein tuntuu menevän ohi. Kuulostaa kirjalta, josta nauttisin kesällä mökkilaiturilla hurjasti.

Miikka Voutilainen : Nälän vuodet - nälänhätien historia, syyskuu 2017. Suomen nälkävuosista punavankileireille ja nykyaikojen rock-konsertteihin, jotka keräävät varoja nälänhätien uhreille. Tietokirja, joka sukeltaa syvemmille nälänhädän juurille, sinne, missä nälkä ei johdu vain luonnonoloista.

Bazar

Yuval Noah Harari : Homo Deus - huomisen lyhyt historia, syyskuu 2017. Hararin edeltäjä, Homo Sapiens on minulla ikuisuuskirjana kesken, ja vaikka sen kahlaamisessa onkin mennyt kauan, kiinnostaa jo nyt sen seuraajakin, tulevaisuuden kuviin suuntaava evoluution seuraava askel, Homo Deus. 

 

Gummerus

Nathan Hill : Nix, elokuu 2017. Suuri amerikkalainen romaani totuudenjälkeisestä ajasta, jossa esimerkiksi Norjaa ei enää ole. Kirjailijan esikoisromaani on ollut menestys kotimaassaan, ja sen salaisuudet haluaisin itsekin vielä löytää kansien välistä.

Eka Kurniawan : Kauneus on kirous, elokuu 2017. Indonesialaista kirjallisuutta, ihanaa! Kirjailija maalaa kuvaa kansakuntansa nuoresta historiasta tarjoten kurkistuksia paitsi sen kansanperinteeseen, myös periksiantamattomaan sieluun. Maailmankirjallisuus on tänä vuonna ollut lähellä sydäntäni, joten tältä käännöskirjalta odotan paljon.

Selja Ahava : Ennen kuin mieheni katoaa, syyskuu 2017. Nainen haluaa merkitä miehensä ylös, ennen kuin tämä pala palalta katoaa ja vähenee. Kahdesta edellisestä Ahavasta pidin kovin, joten tämä kolmaskin tuntuu kiinnostavalta. 

Otava

Kjell Westö : Rikinkeltainen taivas, elokuu 2017. Kasvutarina ja kertomus kolmesta sukupolvesta, kuinka westömäistä. Ja silti juuri niin ihanaa, sitä sellaista, jota on useamman vuoden jo kuumeisesti saanut odottaa. Westö on yksi minulle tärkeimpiä nykykirjailijoita, joten uuden romaanin käsiin saaminen on jo nyt kutkuttavaa.

Arundhati Roy : Äärimmäisen onnen ministeriö, elokuu 2017. Sukellus Intiaan, itsenäisyyttä havittelevaan Kashmiriin sekä talouskasvun sivuvaikutuksiin, jossa köyhät köyhtyvät, naiset joutuvat joukkoraiskauksien uhriksi ja kastijako on edelleen osa modernina pidettyä yhteiskuntaa. Vahvaa intialaisromaania odotellessa voisin lukea Royn esikoisromaanin Joutavuuksien jumalan.

Johanna Holmström : Sielujen saari, syyskuu 2017. Tarina terveyden ja hulluuden rajasta ja siitä, onko sellaista olemassa. Saarelle karkoitetaan ne, jotka eivät muualla pärjää, ja useamman naisen kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Mielenkiintoisen oloinen kotimainen romaani sai pienen esittelynsä kohdalla kiinnostumaan kovasti.


(kuva: Favilli & Cavallo : Iltasatuja kapinallisille tytöille, tarkempi taiteilija kirjassa)

S&S

Elena Favilli & Francesca Cavallo : Iltasatuja kapinallisille tytöille. Miltä näyttää lapsista maailma, jossa saduissa miehet ovat aina sankareita, ja naisille riittää elämän loppuun asti kestävän onnen takeeksi se, että he sellaisen miehen itselleen saavat? Kun olen nyt lukenut kolme vuotta ääneen erilaisia satuja kuusivuotiaille, olen itsekin kerran jos toisenkin törmännyt pulmaan, jossa sukupuoliroolit kaipaavat pientä päivitystä. Paljon toki voi tehdä jo satuvalinnoilla (Pepit ja Ronja Ryövärintytär nyt nopeasti mainittuna), mutta silti tämä uusi sankarinaisten kirja kiinnostaa myös, ihan jo työnkin puolesta.

Tammi

Haruki Murakami : Rajasta etelään, auringosta länteen, syyskuu 2017. Murakamia riittää jos ei julkaistavaksi vuosittain uutta, niin käännettäväksi vanhaa. Se toki ilahduttaa, etenkin kun edellinen suomennettu Miehiä ilman naisia -novellikokoelma nousi kerralla ehkäpä kaikkien aikojen murakamikseni, mutta saa nähdä joko kohta tulee yliannostus. Toivottavasti ei, vielä ainakin jaksan kiinnostua!

Mikä syksyn uutuus tietä kiinnostaa eniten? Muita Westön odottajia?

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

ROXANE GAY : BAD FEMINIST

ROXANE GAY : BAD FEMINIST
♥ ♥ ♥ ♥
331s.
Like 2017
Alkuteos: Bad Feminist, 2014
Suomennos: Koko Hubara & Anu Partanen
Arvostelukappale

En ollut saanut luettua kirjaa edes kokonaan, kun aloitin jo tämän postauksen. Pää on niin täynnä asioita ja koukkuja, joihin haluan tarttua, joiden kohdalla haluan hyppiä tasajalkaa saadakseni muidenkin huomion itselleni tärkeänä pitämääni kohtaan, mutta ennen kaikkea se on täynnä ajatusketjuja, jotka haluan jo itsellenikin ylös, jotta pystyn jatkossakin olemaan jollain tapaa yhtä silmät auki kuin tämän kirjan avulla olen nyt vajaan viikon ollut. En malta lukea, kun haluan vain kirjoittaa ajatuksia ylös, enkä malta kirjoittaa kun haluan lukea lisää. Luvassa on siis ehkä blogihistoriani pisin postaus, ja kokoneena bloggaajana jo tiedän, että mitä pidempi kirjoitus, sen harvempi sitä kokonaan lukee. Mutta jos ei välitetä nyt siitä, vaan suolletaan kaikki oivallukset ja ajatukset virtuaaliselle paperille ja nautitaan tästä epäjohdonmukaisesta tajunnanvirrasta, jonka Roxane Gay onnistui hieman vaivihkaa arkeeni tuomaan.

Jos et jaksa lukea tätä postausta kokonaan, lue edes seuraava lause: missä ikinä oletkaan, ja mitä ikinä elämästä, feminististä ja omista etuoikeuksistasi ajattelet, lue Roxane Gayn Bad Feminist. No niin, pohjimmiltaan jo tämä on ihan tarpeeksi, voit lopettaa lukemisen, suunnata kirjastoon tai kirjakauppaan tai jos olet läheiseni, saat kirjan lainaan myös minulta. Mutta haluan sen takaisin, sillä nämä esseet eivät useista lukukerroista laimene. Päinvastoin.

Jos kuitenkin päätät jatkaa tämän postauksenkin lukemista, kerron seuraavaksi, jos nyt ei jo alkuun tullut selväksi, Roxane Gayn Bad Feminist on tärkeä kirja. Se on terävä, osuva ja oivaltava, ja se on kirja, joka olisi pitänyt jakaa Adichien yksittäisen esseen sijaan kaikille suomalaisille ysiluokkalaisille, koska sen esittelemät ongelmat ja arjen seksismi ja vialliset stereotypiat ovat olemassa myös meidän kuluttamassamme kulttuurissa. Se on kirja niille, joiden mielestä feminismi on miesten ja naisten välisen tasa-arvon kannattamista naisvallan sijaan on "faktalta kuulostava mietelmä", ja se on kirja niille, jotka ajattelevat, etteivät voi olla feministejä, koska feminismi uhkaa sitä, että he nauttivat hiuspidennyksistään, korkokengistä, menevät naimisiin patriarkaalisten perinteiden saattelemana tai jäävät vapaa-ehtoisesti lasten kanssa kotiin, koska "oikeaoppinen" feminismin myytti täysin päinvastaisesta on juurtunut ihmisten mieliin liian syvälle.  Se on myös kirja meille, jotka ovat sen alkaneet tiedostaa jo aiemmin, se on kirja samanmielisille, jotka haluavat syventää omaa tietämystään, ja haastaa itseään entistä enemmän. Se on kirja kaikille, jotka jollain tapaa elävät yhteiskunnassa, jossa on olemassa jonkinlaisia epätasa-arvoisia valtarakenteita. Eli kaikille niille, jotka eivät elä utopiassa. 

Roxane Gay ei kuitenkaan ole kirjoita saarnaavasti, virheitä osoitellen tai syyllistäen. Hän tuo jotenkin hurjan suurella ymmärryksellä esiin sellaisetkin ajatukset ja näkökulmat, jotka ei nopeasti ajateltuna sitä aina ansaitsisi. Gay muistuttaa, että koska femismi on ihmisen luoma, on se myös inhimillinen ja virheellinen. Ja se sitä saakin olla, koska täydellisyyden tavoittelu ja sankarikulttuurin rakentaminen eivät ole kovinkaan kestävällä pohjalla kun niitä pitäisi soveltaa suoraan käytäntöön. Ne ovat jopa haitallisia, koska keskittyessään utopiaan ja sen tavoitteluun arjen pienet tärkeät teot jäävät todennäköisemmin vaille ansaitsemaansa huomiota.

Gay kuluttaa selvästi huomattavan paljon populaarikulttuuria, ja niin teen minäkin. Opin jo Särmän & Meriläisen kirjasta, että guilty pleasure on täysin surutta roskikseen heitettävä termi, mutta Gayn avulla opin, että myös sellaisen kulttuurituotoksen edessä voi pitää silmiään auki. 50 Shades of Greyta voi lukea joko aivot narikassa tai nähden sen ylläpitämää satumyyttiä naisen ja miehen välisestä suhteesta. Tosi-tv:ta katsoessa naiskuvan yksipuolisuuteen voi alkaa kiinnittää huomiota, ja stand up -komiikkaa seuratessaan saa nauraa mukana kun naurattaa, mutta saa olla myös nauramatta, jos huomaa että esimerkiksi raiskaushuumori on juurikin pehmittämässä sitä maaperää, jonka mukaan naiseen kohdistuvan seksuaalisen ahdinnan tai hyväksikäytön voi siirtää keveäksi hassutteluhuumoriksi, koska no vitsillä kerroin on muka aina täysin normaali tapa saada anteeksi vahingollisten ajatusmallien ylläpitoa. Tästä kun nyt löytyy lukemattomia esimerkkejä ihan jo kotimaistenkin poliitikkojen sosiaalisen median seiniltä.

"Ne, jotka pidättäytyvät käyttämästä huumoria "kommentoidakseen kaikkia maailman kamaluuksia", eivät jätä sitä tekemättä siksi, että pelkäisivät. Ehkä ja vain ehkä, heillä on tervettä järkeä - ehkä heillä on omatunto. Joskus sen sanominen ääneen, mitä toiset pelkäävät tai eivät halua sanoa, on vain ja ainoastaan kusipäisyyttä. Meillä kaikilla on oikeus olla kusipäitä, mutta meillä ei ole oikeutta olla kusipäitä ja välttää seuraukset."

Gay ei kuitenkaan pelkästään esitellyt listaa niistä kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista, joiden kulttuurinomimiset, laiskat ja stereotypisoivat käänteet ja ihan vain tietyn valta-asetelman ylläpito jylläävät edelleen 2010-luvun yhdysvaltalaisessa kulttuurissa kuin emme sukupuolten välisestä tasa-arvosta tai  rotuerottelusta olisi ottaneet yhtään edistysaskelta sitten naisen äänioikeuden, mutta ennen kaikkea se pakottaa myös minut, valkoisen etuoikeutetun eurooppalaisen naisen tunnistamaan niitä rakenteita, joita surutta jatkuvasti kulutan ja pidän ehkä huomaamattanikin yllä. Kun kyse on naisen alentamisesta, nyökkäilen pontevasti, että juuri näin, miksei kaikki naiset tätä ymmärrä ja tästä nosta haloota, mutta kun kyse on toisesta rodusta, ei-valkoisista ihmisistä, huomaan varsin kookkaan piston jossain epämääräisessä paikassa. Huomaan, että kulttuuri, jota kulutan, elokuva tai tv-sarja jota katson ja olen pitänyt kelvollisena kuvauksena rotujen välisestä historiasta, onkin edelleen sitä kuilua kasvattavaa, stereotypian ylläpitäjää, leimaavaa ja ei-valkoisia alentavaa kun suuri ja mahtava, etuoikeutettu valkoinen kuvittelee, että hän milloin tahansa saa kirjoittaa toisen tarinan. Ja se pisto on erityisen tärkeä. Se on se käännekohta, jossa voi, näin ainakin kuvittelisin, naksahtaa etuoikeutetun miehen päässä kun häntä kuvittelee ettei kukaan enää puolusta valkoista heteromiestä, mutta voisi naksahtaa myös minun: se on se hetki, kun voi intuitiivisesti joko loukkaantua, että en minä ole mitään pahaa tarkoittanut!! tai yksinkertaisesti ottaa opiksi. Oppia, ymmärtää ja huomata, että näinkin tämän voi tulkita, tätä voi katsoa syvemmin kuin vain viihteenä, että tämä voi olla jollekulle toiselle todella vakava ja henkilökohtainen asia, jopa loukkaus ja vain uusi muoto sille jatkuvalle alentamiselle, mitä yhteiskunta ja kulttuuri erimuodoissaan etuoikeutettujen tiedostamatta suoltaa.

On nimittäin herättävää huomata, että ihan mainiona pitämäni Stockettin Piiat on valkoisen naisen kirjoittama historiallinen romaani mustista, ja hieman syvemmällä tarkkailulla lähinnä valkoisen päähahmon pönkitystä yksinkertaistettujen, maagisten mustien hahmojen avulla. Niiden, joiden elämä murtuu itsemurhan partaalle, kun he eivät saa enää palvella valkoista perhettä. Tai että yksi lempisarjoistani, ah-niin-monimuotoisena pidetty Orange Is the New Black tarjoaa maailman stereotypisimman hahmogallerian mitä ei-valkoisiin tulee. Puertoricolaiset juonittelevat seksuaalisuutensa avulla, mustat naiset haaveilevat uppopaistetusta kanasta, aasialaiset eivät puhu, mielisairaudet esitetään aivan eri tavoin, jos kyse on mustasta hahmosta (Crazy Eyes) kuin myöhemmällä kaudella valkoisesta (Lolly).  Ja se herätys on tärkeä, koska en tiedä olisinko huomannut näitä oma-alotteisesti itse, omasta näkökulmastani katsottuna. Mutta eihän maailma ole minun näkökulmani.

Sukupuolesta. Sukupuolisuuden esseet olivat viiltävät hyviä, vaikka lukiessa harmittikin, etten tuntenut montaakaan teosta, joihin Gay viittasi, sillä ne jotka tunsin, olivat varsin mullistavia nähdä Gayn silmin. Disneyn sadut kuitenkin tunsin, ja jos ei lasketa lukuun sitä, millaista ulkonäkömyyttiä oikeista, voitokkaista ja kuvankauniista prinsessoista tuo maailma ylläpitää, on näiden satujen miehen ja naisen välinen suhde vähintäänkin kyseenalainen. Miehen ei tarvitse kuin olla nimeltään Prinssi Uljas, on hänen saamisensa koko loppuelämän onnelliseksi tekevä asia. Mitäpä sitä nyt luonteesta, kun pelkkä hurmaava suudelma pelastaa jo kaiken. 

Aikuissaduissa nainen taas on varsin usein harmillisen yksipuolinen, se on TV-sarjassa yksipuolisessa ja stereotypioita ylläpitävässä roolissa, tai se alistuu oikuttelevan ja vaikean miehen tahdolle, koska suuressa hoivavietissään tahtoo hänet pelastaa ikuiselta renttuudeltaan. Nainen on maaginen voimahahmo, jonka rakkaus pelastaa, kunhan olemus on siveellistä eikä preesens ole liian hallitseva. Tai sitten nainen on lutka, koska maailmahan on tunnetusti mustavalkoinen ja madonna-huora-jaottelu täysin tätä päivää. Ja niin, mitäpä sitä fiktiivisistä saduista noin yksinään, mutta milloin sadunkerronta on ollut koskaan erotettua todellisuudesta ja oikeista yhteiskuntarakenteista? 

Kun entisaikojen sadut olivat täynnä moraalisia opetuksia, jotka olivat varsin samansuhteisia esimerkiksi Raamatun opetusten kanssa, paha sai palkkansa ja tottelemattomasta lapsesta kasvoi Jörö-Jukka, nykyiset sadut mallintavat sitä täydellisen mallikansalaisen kuvaa, sitä samaa höttöä sukupuolisuudesta, sukupuolirooleista ja sukupuoleen liitetyistä stereotypioista, jota halutaan rakenteellisesti ylläpitää laajemmassakin mittakaavassa. On meillä pohjoismaissa onneksi upeat Peppi Pitkätossut ja Ronja Ryövärintyttäret, mutta niitä me kaipaamme arjessakin lisää saadaksemme tavoittelemisen arvoiseksi muutakin kuin ikuisen keskustelun siitä, miten naisen tulisi yhdistää työ ja perhe. Haluaisinpa kuulla sadun siitä, miten Prinssi Uljas jäi hoitamaan perheen lapsia, jotta Lumikki/Tuhkimo/Prinsessa Ruusunen voisi jatkaa sen tekemistä, mitä sitten oikeasti koskaan on halunnutkaan tehdä tai romaanihenkilöstä, jonka tahtoon nainen ei lopulta alistu muuttuen vaikka vampyyriksi Twighlightien tapaan/suostu miesten määrittelemiin lisääntymisoikeuskeskusteluihin, kunhan ovat yhdessä onnellisia. Tai ennenkaikkea naisesta, jonka tehtävä ei ole kaunokirjallisuudessa olla miellyttävä ja muottiinsopiva. Ärsyttävyyskin on voimavara, ja se on piirre, joka ei voi kuulua vain toiselle sukupuolelle. Haluan lisää Roxane Gayn kaltaisia naisia, jotka vastaavat miehen toiveikkaaseen kysymykseen e-pillereiden käytöstä, "en käytä, käytätkö sinä?"

Rodusta. Luin jokin aika sitten Yaa Gyasin Matkalla kotiin -romaanin. Alkuun rakastin sitä, se oli voimakas, taitava ja upeasti mustan kulttuurin sisältä kirjoitettu, kattava teos orjakaupan historiasta, sitä ennakoivista asioista, ghanalaisten omasta osuudesta siihen ja kaikista niistä rikkirepivistä seurauksista, joita se tällaiselle valkoiselle, hyvin kaukana olevalle lukijalle tarjosi. Huomasin kuitenkin, että jälkeenpäin kirjan loppu, ihan viimeiset kappaleet jätti hieman epämääräisen häiritsevän jälkimaun, sellaisen, että yhtaikaa pidin ja en, enkä oikeastaan tiennyt miksi. Nyt Bad Feministin luettuani sekin selveni, syy, miksi en: vaikka tarina oli voimakas, rujo ja aito ainakin 90 % sivuistaan, loppuun se syyllistyi juuri siihen, mihin Gay osoittaa monenkin rodullisuutta ja orjahistoriaa käsittelevän teoksen kompastuvan: se yksinkertaistaa upean tarinansa juuri siihen yksittäiseen muottiin, johon lähes kaikki aiheesta tehdyt elokuvat ja kirjat lopulta palaavat. Se tarjoaa yksipuolisen selviytymistarinan ja onnellisen lopun, joka saa niin sorretun kuin sortajankin hyvälle mielelle. Että hirveästi olemme tehneet pahaa, mutta kävihän näille nyt lopulta kuitenkin hyvin, huh, voihan synninpäästö ja onnellisuus. Kuten Gay kirjoittaa: "Hollywood suoltaa näitä selvitymistarinoita, jotka sitten saavat odotetusti ylistystäviä arvioita. Se on noidankehä. Ei ole vain yhtä tapaa kertoa orjuudesta tai kuvata mustuuden kokemusta. Kyse ei ole siitä, etteikö orjuutta tai selviytymistarinoita pitäisi jakaa, vaan siitä, etteivät sellaiset narratiivit enää riitä. Yleisö on valmis vaatimaan mustilta elokuvilta enemmän - monimutkaisempaa kerrontaa, lisää erilaisten mustuuden kokemusten esittämistä nykyelokuvissa, enemmän taiteellisia kokemuksia, enemmän mustia käsikirjoittajia ja ohjaajia, jotka pääsevät käyttämään luovuuttaan muuhunkin kuin selviytymistarinoihin. Olemme valmiita kaikkeen muuhun paitsi katsomaan taas kerran sen yhden ja saman tarinan, joka meille on syötetty niin monta kertaa." Gyasin kirjassa olisi ollut tähän ainesta, mutta silti se kompastui siihen samaan kuoppaan, siihen, jonka on todettu myyvän ja miellyttävän yleisöä täällä valkoistenkin puolella. Se tekee hienosti kirjoitetusta alusta lopulta vain hyvänmielenviihdettä, eikä sitä ole niin helppo antaa anteeksi, kun näkee mihin kaikkeen kirja olisi voinut kurottaa.

Politiikasta. Gay kertoo, miten CNN:n uutisankkuri Don Lemon neuvoo toisia mustia pärjäämään elämässä: älä keskeytä koulua, älä roskaa asuinaluettasi, älä tee niin paljon aviottomia lapsia äläkä missään nimessä roikota housujasi. Eli ole valkoinen heteromies, vaikket olisikaan. Naurahdin ääneen tälle naurettavuudelle, kunnes vakavoiduin ja tajusin, että tätähän Suomessakin käytävä poliittinen keskustelu yhdenvertaisuuden saavuttamisesta on. Maahanmuuttajien, pakolaisten ja vähemmistökulttuurien on kautta aikojen haluttu sulavan mahdollisimman samanlaisiksi kuin me, silloin he ovat integroituneet oikein. Erilaisuus on meille uhka, mutta sen sijaan, että meidän itsemme pitäisi pysähtyä tarkkailemaan tekojamme saati yhteiskuntamme normistoa, vaadimme, että tänne tulevista tulee niin mahdollisimman paljon sellaisia kuin me jo olemme, jotta sitten lopulta voimme viimein elää rauhanomaisesti keskenämme. Ja pelottavinta tässä ehkä lopulta on se, ettei tätä edes vaadi ainoastaan se radikaalein Rajat kiinni -möyhöryhmä, vaan ihan jopa ne meidän tolkun ihmisetkin. Roxane Gayn sanoin, "--- kunniallisuuden politiikka ohittaa tyystin rakenteellisen rasismin ja ne tavat, joilla koulutusjärjestelmä, sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä sekä oikeuslaitos vain vahvistavat monia ongelmia, joita mustien yhteisö joutuu jo muutenkin kohtaamaan." Vaikka meillä Suomessa ei samanlaista rakenteellista mustien vähemmistöä ole, on sama kuitenkin varsin vahvasti sovellettavissa maahanmuuttajataustaisiin perheisiin ja omiin etnisiin vähemmistöihimme. Kunhan romanit vain käyvät koulunsa loppuun, lopettavat omien kulttuuriin kuuluvien vaatteidensa käyttämisen ja käyttäytyvät mahdollisimman paljon kuin me, sitten he ovat oikein. Vai? Ja jos me kieltäydymme näkemästä oman kulttuurimme sulatus- ja yhteenmuottiintunkemisrakenteitamme, miten muka voimme kohauttaa olkiamme, ja sanoa, että onneksi meillä ei ole kuin Amerikassa? Kuten Gay sanoo, "on vaarallista ajatella, että vastuu sorron lopettamisesta on kokonaan sen uhreilla".

"Sua pitäisi panna kunnolla niin rentoutuisit vähän", sanoi eräs ihminen, jonka kanssa kerran työskennellessäni olin perustavanlaatuisesti erimieltä eräästä ammatillisesta asiasta. "Huora, likainen huora", sähähti humaltunut henkilö keskellä päivää sporassa korvaani, kun en antanut hänen suudella minua kesken kotimatkani. Ja kaivoipa vielä lopuksi housuista sukupuolielimensäkin esille, ilmeisesti korostaakseen mistä jään paitsi kun en hänen ehdotteluilleen lämmennyt. Onpa minua kerran huoriteltu ja uhkailtu sanallisesti seksuaalisella väkivallalla senkin takia, kun annoin koirani säikäyttää kaksi hanhea lentoon merenrannalla. Ja niin edelleen. Ja samalla vieressäni tuttavamies sanoo ihan pokkana, että ei seksuaalista häirintää tai ahdistelua ole, koska ei hän ole koskaan sellaista nähnyt. Niinpä niin, ja nälänhätää ei ole, koska minulla ei ole nälkä? Ja samalla varmaan huokuttelin itse näitä lurjuksia lähelleni, koska vaatteet/hiukset/ripsiväri, mitä tahansa. Tai että onhan tuo nyt varsin viatonta, älä nyt kaikesta suutu ja loukaannu, ansaitsetkin tulla raiskatuksi, saatanan suvakkifeministihuora. Niin että mihin me muka enää feminismiä Suomessa tarvitsisimme? Maassa, jossa suvaitsevaisesta on tietyissä piireissä tullut haukkumasana.

Ei ihmisen tarvitse olla täydellinen ollakseen feministi. Feminismikään ei ole täydellistä, koska se on ihmisten vetämää. Mutta hereillä ja tietoinen, sitä Gay lempeästi jokaisen ohjaa olemaan. Näkemään alistamista, rasismia ja väärinkäyttöä puheissa, pop-kulttuurissa, rakenteissa. Olemaan hereillä arjen tilanteissa, joissa saattaa olla itse se häirinnän hiljainen sivusta seuraaja. Koska kun näitä asioita alkaa tiedostaa, alkaa huomata jatkuvasti arjen pienissä asioissa, silloin niille voi tehdä jotain, silloin niihin voi puuttua samantien. Silloin niiden muuttumisen rakenteellisiksi voi estää, purkaa tai tukahduttaa.


Helmet-haaste 2017: 09. Toisen taideteoksen inspiroima kirja 

tiistai 16. toukokuuta 2017

10 OMAN HYLLYN HIMOTUINTA (JA NE VIIME VUODELTA UNOHTUNEET)


Katrilla oli blogissaan vuosi sitten maailman loistavin lukulistauskonsepti: listata 10 kirjaa, joiden lukemista omasta hyllystä eniten odotti ja sitten unohtaa koko lista aivan tyystin ja palata myöhemmin sen pariin ihmettelemään tuliko sieltä sitten mitään luettua. Tein tuon listan itsekin vuosi sitten, tarkemmin sitä voi kurkkailla täältä, mutta listaanpa tähän allekin vielä nuo kirjat ja sen, sainko niitä luettua:

01. Riikka Pelo : Jokapäiväinen elämämme
02. Jussi Valtonen : He eivät tiedä mitä tekevät
05. Vladimir Nabokov : Lolita
06. Elina Hirvonen : Että hän muistaisi saman
07. Rafik Scham : Damaskoksen rakastavaiset
08. Alice Munro : Viha, ystävyys, rakkaus
09. Ulla-Lena Lundberg : Jää
10. Juha Itkonen : Anna minun rakastaa enemmän

Että ihan 2/10 tuli luettua, johan on. Lundberg, Valtonen & Itkonen ovat kyllä sellaisia ikuisia hyllynlämmittäjiä, ettei tosikaan, mutta olisihan tämä tosiaan hieman vahvemmin voinut mennä. Nummen Karkkipäivästäkään en edes ihan hirveästi pitänyt, Ahava sentään oli ihana, Munrolta luin omasta hyllystä muuta, eli voisin sanoa, että luin melkein kolme kymmenestä. Ja Lolita, no, sen olen jo myynyt eteenpäin, koska ei tarpeeksi kaunis painos, täysin normaali syy luopua kirjasta, jonka haluaa lukea. Kauniimpaa odotellessa.

Ja jotta voisimme jatkaa tällä samalla linjalla, ja palata taas vuoden päästä pohtimaan tuliko yhtään hyllynlämmittäjää luettua, ajattelin nyt tähän samaan syssyyn koota uudet 10 odotetuinta! Ja pidän nyt nuo edellisen listan kirjat pois listalta, mutta lupaan tulla kyllä erikseen juhlimaan jos joskus joku noista ikikolmikosta ihan oikeasti lukuvuoroon pääsee. 

10 VUODEN 2017 OMAN HYLLYN HIMOTUINTA

Toni Morrison : Minun kansani, minun rakkaani Kierrätyskeskuslöytö alkuvuodesta, klassikko kirjailijalta, jolta olen halunnut lukea lisää jo siitä saakka kun viime vuonna luin uusimman ilmestyneen Luoja lasta auttakoon -romaanin. Jos luen niin ikää hyllyäni lämmittävän Morrisonin Rakkauden, lasken sen tähän samaan kohtaan haha.

Anni Kytömäki : Kultarina Paksu pokkari odottaa pitkää lomaa, lentomatkoja ja syventymistä, tai sitten ihan vain mökkilaituria ja kevyttä kesälomareppua. Kirjablogisfäärissä hurjasti kehuttu kirja on kiinnostanut jo pitkään, onhan tämä vuoden takaiselle kesälomalle jo alunperin ostettu.

Ernest Hemingway : Kenelle kellot soivat Tai Ja aurinko nousee. Kumpi vain, niin lasken tämän kohdan täytetyksi. Nappasin kirjat keväällä lapsuudenkodin kirjahyllystä, niiden selkämykset näyttävät kotoisilta kun niitä on pian 30 vuotta elämässään katsellut. Jospa olisi pian jo aika kurkistaa niiden kansien sisäänkin.

Garth Greenwell : Kaikki mikä sinulle kuuluu Blogin kautta arvostelukappaleena saatu teos, joka kiinnostaa, mutta voi niin kovin pinnallista kyllä, ei meinaa viehättää visuaalisella olemuksellaan. Ehkä nappaan kansipaperit pois ja annan mahdollisuuden silti.

Johanna Sinisalo : Ennen päivänlaskua ei voi Tämä oli jo viittä vaille kirppispinossa, kunnes pelastin sen sieltä takaisin kuunneltuani äänikirjana Enkelten veren. Kuuluu siis sarjaan valtonenlundbergitkonen. Harmillisen vahvasti.

Heidi Köngäs : Hertta Pidin ihan Köngäksen Dora, Dorasta, joten kun kerran tämän kirjan olen itsellenikin kierrätyskeskukselta hankkinut, olisi ihan mukava se myös lukea. Aihekin kiinnostaa, ja tämän varmaan saisi mukaan Helmet-haasteeseenkin, joten listalle mukaan vain!

Tove Jansson : Nukkekaappi Tovea olen lukenut nyt hieman säästellen, mutta tämän kokoelman voisin jo piankin lukea. Ostin sen naapurustoni antikvariaatista, joka oli postimerkin kokoinen, enkä kehdannut olla ostamatta mitään, vaikka tämä maksoi noin kymmenen kertaa enemmän mitä vastaavat yleensä kirpuilla/kierrätyskeskuksilla maksaa. No, ehkä se oli vaikka vähän harvinainen ja olenpa tukenut pienyrittäjää ja sen sellaista, mielellään minä näitä Janssoneita kuitenkin itsellenikin kerään. Ja toivottavasti myös luen, pian.

Andreas Tjernshaugen : Tiaisten salainen elämä Miksi kaikki luontotietokirjat ovat nykyään xx:n salaisia elämiä? Tiaisten, eläinten, lintujen, puiden? Miksi eräälle eläinlajille, homo sapiensille, tulee niin yllätyksenä, ettei se olekaan planeetan ainoa tiedollinen olento, joka tuntee ja toimii yksilönä ja persoonana, ja on yhtälailla vaistojen varassa toimiva tai toimimatta oleva kuin muutkin lajit? No, niin tai näin, en kestä että tämä ihana kirja minulla on edelleen koskemattomana hyllyssä. Pikkulinnut kun ovat ehkä eniten mukavuusaluettani mitä olla voi.

John Irving : Oman elämänsä sankarit Taisin joskus listata Irvingin kirjailijaksi, joka ei kiinnosta, mutta jos tämä olisi vaikka mukavuusalueelta poistumista ja sitä tutustumista niihinkin, joiden ei ajattele kiinnostavan. Ovathan samanmoiset ennenkin yllättäneet ja hurjan kovasti!

♥ okei laitan tähän nyt sitten kuitenkin tän: Jussi Valtonen : He eivät tiedä mitä tekevät. Ihan vain että pääsen vuoden päästäkin selittelemään, miksei tälläkään kertaa. Tai sitten yllätän kaikki ja luen tämän! Sehän olisikin jo jotain. Johan se kohta täyttää hyllyssämme kolme vuotta. Pienet sille.

Mitä te haluaisitte omasta hyllystä lukea? Tai mistä näistä minun pitäisi ihan ehdottomasti aloittaa?


sunnuntai 14. toukokuuta 2017

JOHN WILLIAMS : BUTCHER'S CROSSING

JOHN WILLIAMS : BUTCHER'S CROSSING
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
334s.
Bazar 2016
Alkuteos: Butcher's Crossing, 1960
Suomennos: Ilkka Rekiaro

Williams on yksi parhaita kirjailijalöytöjä, johon muiden kirjablogien avulla olen tutustunut. Noin vuosi sitten lukemani Stoner ihastutti jo lukiessa, mutta on ennenkaikkea kasvanut suuremmaksi romaaniksi, yhdeksi parhaista, ajan kuluessa. Maaliskuussa luettu Augustus taas nousi kaikkien luettujen kärkeen jo ennen kuin viimeiset sivut oli kirjasta saatu kahlattua. Jäljellä oli enää Butcher's Crossing, lännenromaani 1800-luvun Amerikasta, hupenevista biisonilaumoista ja ihmisen kyltymättömästä ahneudesta ja mielen nyrjähdyksistä kaiken käsittelemättömän keskellä.

"Hän oivalsi, ettei ollut kääntänyt biisonille selkäänsä siksi, että olisi tuntenut naismaista pahoinvointia kohdatessaan verta, löyhkää ja sisälmyksiä; hän oivalsi, että oli pahoinvoivana kääntynyt pois, koska häntä oli järkyttänyt se, miten biisoni oli hetkeä aiemmin ollut ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta mutta sitten alaston ja avuton, untelo riippuva ruho, minuutensa menettänyt, tai käsityksenä omasta itsestään menettänyt, ja irvokas, pilkkaavana huojuva hänen edessään."


En ole koskaan ymmärtänyt täysin ihmisiä, jotka jättävät kirjoja lukematta siksi, ettei niiden aihe lähtökohtaisesti kiinnosta. No juu, toki itsekin saatan pokkana vältellä aivan samasta syystä tiettyjä genrejä, mutta ymmärtämiseni hieman vähenee siinä vaiheessa, jos rakastaa kirjailijan muuta kirjallisuutta, mutta yhtä välttelee epämielenkiintoisen aiheen äärellä. Ehkä tässä tullaan hieman siihen, että kuten elämä noin ylipäätäänkin, on lukemisenkin tapana välillä kuplautua. Ja jos sieltä omasta mukavuuskuplastaan, lempiaiheistaan ja valmiiksi tutuista ympyröistä ei välillä poistu, ei hirveästi pysty uuttakaan kokemaan. Ja näinpä, näennäisesti hieman kaukaisesta ja mielenkiintoa herättämättömästä aiheestaan, länkkäriromaanista ja puhvelinmetsästyksestä, huolimatta itse tartuin tähänkin Williamsiin varsin suurin odotuksin, hienot kirjailijat kun pystyvät kirjoittamaan vaikkapa muurahaisten polkujärjestelmästä mielenkiintoisesti niin halutessaan, joten miksei Williams pystyisi siihen myös biisonien äärellä.

Romaani lähtee käyntiin kun nuori Will Andrews jättää yliopisto-opintosa Bostonissa kesken ja saapuu pieneen Butcher's Crossingin kylään etsimään täydellistä kosketusta luontoon, siihen aitoon ja alkuperäiseen. Hän etsii käsiinsä isänsä vanhan tuttavan herra McDonaldsin, joka toimii vuotatukkurina lännen preerioilla, jossa monituhatpäiset biisonilaumat on metsästetty jo lähes olemattomiin, mutta siisti kirjanpitotyö ei ole sitä, mistä hän tyydytystä itselleen etsii. McDonaldsin neuvojen saattelemana Andrews tutustuu pian Milleriin, mieheen, joka on lähes vuosikymmen sitten törmännyt Coloradon vuoristossa valtavaan biisonilaumaan, ja on jo siitä asti haaveillut pääsevänsä käsiksi tuohon käsittämättömään määrään ensiluokkaista biisoninnahkaa. Andrewsin rahoilla saadaankin kasaan neljän miehen retkikunta preerian halki, mutta raskaan matkan täyttymys saa valloilleen sellaisen ahneuden, että sen seuraukset kantavat pidemmälle kuin kukaan uskalsi edes pelätä.

Williamsin viipyilevä ja pelkistetty kerronta tekee kunniaa tarinalle, jossa ihmisen ahneus ja käsittämätön omistamisen oikeus kaikkea luonnossa liikkuvaa kohtaan ottaa päähenkilöistä vahvan niskaotteen. Tarina lähtee Williamsille tyypilliseen tapaan verkkaan liikkeelle, mutta tiivistyy loppua kohden niin, ettei sitä meinaa malttaa laskea käsistään. Siitä tulee mieleen hieman Hemingwayn Vanhus ja meri kaiken sen keskittyneisyyden ja luonnonarmoilla olemisen keskellä, ja sen retkikunnan kohtalo on taas kuin Uusman Naparetken henkiinherätys. Henkilöhahmot ovat vahvoja, inhimillisiä ja realistisia, ja heidän parissaan huomaakin värjöttelevänsä biisoninnahkojen välissä lumimyrskyltä pelastuakseen, kulkevan laaksoa pitkin vahvan mädäntyneen lihanhajun keskellä ja puistellen parrastaan niitä pieniä loiseläimiä, joita turkit ovat tartuttaneet mukanaan. Williams kertoo jälleen tarinaansa rauhallisen kiihkottomasti ja mitään alleviivaamatta, ja saa silti lukijansa tuohtumaan sen vahvimman oikeuden äärellä, jolla ihminen luontoa itselleen on jo vuosisadan riistänyt.

Kirja oli siis todella hieno ja ehjä lukukokemus. Se oli niin tarkkanäköinen ja vaikuttava, ettei sen äärellä miettinyt hetkeäkään kiinnostaako aihe vai ei, ennemminkin sivuja käänsi eteenpäin vauhdilla ja hiljaisela kunnioituksella sitä kohtaan, miten näinkin inhimillisesti voi joku tätä tarinaa kirjoittaa. Williams on ollut hurjan monipuolinen, taitava ja upea kirjailija, ja vaikka on toki hienoa, että nämä kirjat ovat viimein nyt yli 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen viimein saavuttaneet ansaitsemaansa kansainvälistä huomiota, olisi näille sitä aikanaankin jo suonut enemmän. Nyt suljen jälleen kerran yhden kirjan takakannen sivujensa päälle huomatakseni kartuttaneeni lempikirjojeni listaa, ja en voi kuin kirjan voimakkaan tunteen jälkeen ihmetellä, mitä ihmiselle on oikein tapahtunut? Missä välissä tapahtui se naksahdus, jolloin luonnon kanssa ei enää elettykään symbioosissa, otettu sitä mitä tarvittiin, vaan riistettiin kaikki loppuunasti, vietiin asiat niin käsittämättömiin mittasuhteisiin, että ne kaatuvat väistämättäkin omaan mahdottomuuteensa? Mistä kumpuaa se kapitalismin alkujuurien ahneus saada kaikki ja hallita kaikkea, se nyrjähdys, jonka tie näyttää varsin aukottomasti tuhoontuomitulta? Sitä on tuntunut ihmettelevän Williams jo 1960-luvulla, ja sitä ihmettelen minä lähes 60 vuotta myöhemmin.

Helmet-haaste 2017: 05. Kirjassa liikutaan luonnossa