tiistai 25. huhtikuuta 2017

J.K. ROWLING, JOHN TIFFANY & JACK THORNE : HARRY POTTER JA KIROTTU LAPSI

J.K. ROWLING, JOHN TIFFANY & JACK THORNE : 
 HARRY POTTER JA KIROTTU LAPSI
♥ ♥ ( ♥ )
446s.
Tammi 2016
Alkuteos: Harry Potter and the Cursed Child (2016)

Asioita, jotka ovat minulle melko pyhiä: muumit, astiat, Elvi, Frendit, nukkuminen, lukemisrauha ja Harry Potter. Ne ovat asioita, joiden parissa bondailen helposti uusienkin ihmisten kanssa, vaikka muuten hieman varautuneisuuteen taipuvana aina puhumista ei olekaan helppo keksiä. Ne ovat asioita, jotka ovat täydellisiä sellaisinaan, ja asioita, joista tulee aina hyvä olo. Mikään kun ei ole niin ihanaa kuin keskittyä asioihin mukavuusalueellaan, ja Potterit, no ne nyt ovat aina olleet siellä hyvin vahvassa keskiössä.

Joten niinpä ajatus jatkosta Potterille oli alkuun aika ehdoton ei. Se oli ei, koska olen jo noissa ihan varsinaissa Pottereissa onnistunut vasta viimevuosina hyväksymään sen lässynlää-lopun, viimeiset sanat, tapahtumat ja onnelliset käänteet, jotka juu, ovat varsin tyypillisiä lasten-/nuortenkirjallisuudelle, mutta eihän nämä nyt tietenkään sitä minulle ole olleet, vaan ihan vaan elämänkirjallisuutta parhaimmillaan. Alan kuitenkin jo ehkä suunnilleen pystyä elämään sen kanssa, miten kirjasarja loppuu, mutta tiesin jo etukäteen, että tämä Potter-näytelmä tulee olemaan riski. Hurjan suuri, sellainen, jonka kanssa pahimmillaankin pitää teeskennellä ettei sittenkään lukenut sitä. Niinpä olen vältellyt tätä aika tietoisesti jo vuoden päivät, aina siitä asti kun englanninkielinen Suomessakin julkaistiin, vaikka sen itselleni olen monesti meinannut siskolta lainata. En ole kuitenkaan lainannut, en, ennen kuin viime viikolla se sattui tyhjänpanttina kirjastossa tulemaan vastaan. Ja kun sen kerran oli käteen napannut, oli se aika pakko lukea heti.

Nopeana briiffinä niile, jotka eivät ole vielä lukeneet, mutta harkitsevat tai tietävät jo, etteivät luekaan: Kirottu lapsi hyppää Harry Potter -ajassa vuosikymmeniä eteenpäin, ja Hartsa on kiireinen kolmen lapsen isä, virkamies, jonka päässä jyskyttää vanhemmuuden pulmat ja tietysti arpipäänsärky. Albus taas on Harryn keskimmäinen lapsi, se erilainen Potter, se, joka joutuu eniten kantamaan isänsä perintöä harteillaan, eikä siitä juurikaan nauti, saati tuon salama-arpisen miehen kanssa toimeen tule.

Että näistä sitä lähdetään liikkeelle. Näytelmämuotoon kirjoitettu teksti onnistuu jopa yllättämään, siinä on sitä jotain Potter-taikaa, vaikka kuvailu ja suuremmat eleet jäävätkin rivienvälistä tulkittavaksi. Maailmaan on helppo sukeltaa, ja se aukeaa eteen kuin vanha Tylypahka konsanaan. Teksti on sujuvaa ja suomennos soljuu kauniisti (paitsi hieman nauratti kun eräässä taistelussa Hartsa kumppaneineen laukoi armottomasti salamia, pepperonit vain lentää kun hyvikset kohtaa pimeyden velhot haha), mistään ei onneksi paistanut läpi kiireellä pukattu käännös ja suomenkielinen painos, kiitos siitä kustantamolle. Mutta niin. Siihen ne ansiot sitten taisivatkin jäädä.

Nimittäin minulle tämä kirja oli parhaimmillaankin vain keskinkertaista fan fictionia, ja uskon, että siinäkin joku on tätä tekelettä paremmin jossain, joskus onnistunut. Roolitukset olivat todella väsyneitä: mikä nyt ihan oikeasti voisi olla ennalta-arvattavampaa kuin että Albus Severus Potter lajitellaan Luihuisiin, siihen ainoaan tupaan Rohkelikon lisäksi, josta Rowlingilla kirjasarjassakaan tuntui olevan mitään sanottavaa? Tai että Dracon poika Scorpius on sydämeltään hyvis ja Harryn keskimmäinen taistelee legacynsa kanssa kaamealla teiniangstilla meinaten tuhota vahingossa maailman, hupsis? Ja niin, ehkä luin tätä vähän väärin, ja ehkä tämä toimi teatterina, sellaisena ihanana ekstrapaluulippuna taikamaailmaan, mutta tällaisena "jatko-osana" lukiessa koko soppa lähinnä rasitti. Mitään uutta ei oltu keksitty, yhtä hahmoa lukuunottamatta näytelmässä pörrättiin vain jo tapahtuneiden, jo keksittyjen tapahtumien, ihmisten ja kohtaloiden ympärillä. Meinattiin vahingossa pilata kaikki, mutta sitten tuli se piilossa ollut rakkaus ja pelasti kaiken. Se ei ärsyttänyt varsinaisessa sarjassa, mutta sitäkin enemmän tässä. Tästä oli jo melkein nautinnollista olla pitämättä, turhautua ja kirjaimellisesti pyöritellä silmiään kohdissa, jossa häikäilemättömästi uusinnettiin vain jo aiemmissa kirjoissa tapahtunutta. Ehkä se ei olisi tosiaan lavalla katsottuna ottanut päähän, mutta kansien välissä sitten sitäkin enemmän.

Jos tämä olisi mikä tahansa muu kirja, se olisi saanut yhden sydämen, jos sitäkään. Ja vielä ryöpyttävämmät haukut. Tuntuu, että kaksi ja puolikin on jo todella höveli, mutta menköön, rakkaudesta lajiin. Luojan kiitos tämä ei ollut romaani, eikä etenkään J.K. Rowlingin kirjoittama sellainen, koska silloin tästä olisi voinut olla haastava päästä yli. 

...mutta.

No mutta. Olihan se aika mukava päästä hetkeksi takaisin taikamaailmaan. Tavata vanhoja tuttuja. Lukea tämä parissa päivässä ja kuvitella pitkästä aikaa Tylypahkan kivisiä käytäviä. Että on tälläkin ehkä paikkansa. Ja luulen, ettei huomenna esimerkiksi ärsytä enää yhtään niin paljon. Kunhan vain sen verran käytän unhoitus-loitsua, että kuvitellen lukeneeni jotain satunnaista fan fictionia, niin mielenrauha ei järky ihan liikaa. Muille lukemista harkitseville sanoisin, että lukekaa tai älkää. Ette ihan hirveästi jää mistään paitsi, jos skippaatte, mutta toisaalta ei lukemallakaan mitään menetä. Ja onhan tätä rakastettukin, kuulemma.

Helmet-haaste 2017: 21. Sankaritarina

7 kommenttia :

  1. Tämän kirjan takia mulle tuli viime kesänä elämäni suurin Potter-kriisi ja mietin, tykkäänkö koko hommasta enää. Ei siis niinkään kirjasarjasta, vaan kaikesta muusta, jota sen ympärille on luotu. Olen aika samoilla linjoilla Kirotun lapsen tarinan suhteen, mutta jotenkin kesälläse isoin kriisi syntyi, kun tuli sellainen olo, että nyt vaan rahastetaan ja pahasti. Silloin myös ilmoitettiin, että Fantastic Beasts -leffoja tulee kolmen sijasta viisi (onneksi se leffa oli parasta pitkään aikaan), ja tuli sellainen olo, että onko rakkaasta Potteristani tullut vain rahantekokone. Pääsin onneksi tästä yli ja nyt alkaa taas olla sietämätön tarve lukea ne uudelleen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just näin! Ihan samat fiilikset tulivat kesällä! Tosin en ole vielä oikeen päässyt niistä fiiliksistä yli :(

      Poista
    2. Mä taas pystyn jotenkin ohittamaan tuon rahastuksen, koska peruskyynisenä mitä muutakaan sitä tehtäisiin, kun jo noinkin isosta ilmiöstä on kyse.. :D Mutta jos sen tekee huonosti, kuten hieman tämän näytelmän kanssa, se kieltämättä ottaa päähän enemmän, ja siitä tulee anteeksiantamattomampaa. On tietyllälailla ihan normaalia rahastaa niin kauan kun tuote lypsää, mutta jos se tehdään laiskasti ja helpoimman kautta, ei arvoa ihan hirveästi asialle oikein pysty antamaan.

      Poista
  2. Hahaa, mä pidin tästä. Siis pidin siitä siinä kehyksessä, etten kokenut tätä jatkoksi Potterille eikä tämä edes ole mitään aitoa, kun koko Potterin luoja Rowling ei ole tätä kirjoittanut. Kuten aikoinani kirjoittelin blogiin, niin olin niin skeptinen tämän suhteen ja pettymään, että ainoa vaihtoehto taisi olla sitten yllättyä positiivisesti. :D

    Mutta ei tämä kuitenkaan ole Potter siinä mielessä, mitä Potter on itselleni. Ja ehkä siksi, kun tätä ei voi pitää jatkona Potterille. Ja kun tämä ei ole romaani, kun tätä ei ole ollut varsinaisesti tarkoitus lukea, vaan ennemminkin katsoa.

    Mutta noin muuten olen hyvin samaa mieltä kanssasi kaikesta. Itselleni vain lukukokemus oli positiivisempi kuin mitä olisin osannut odottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, juurikin noista mainitsemistasi syistä tämä sai varsin paljon anteeksi, uskon että näytelmänä tästä olisin varmaan nauttinutkin. Joten luojan kiitos tämä ei tosiaan romaani ollut, ja tämä ei nyt suuremmin mitään pilannut, ihan olen tyyyväinen kuitenkin että tämän luin! :D

      Poista
  3. Muakin pelotti lukea tämä! Siis todella jännitti. Ja hyvin pitkälle olen sun kanssa samaa mieltä siitä. Jotain kirja onnistui tavoittamaan alkuperäisestä Potter-maailmasta, ja maailma siinä viehättikin. Muuten kirja tuntui aika ennalta-arvattavalta ja tempoilevaltakin, mutta se johtui varmaan osittain formaatista. Formaatin takia annoin tälle muuten paljon anteeksi - romaania olisi ehkä ollut vaikeampi sulattaa kuin näytelmäkäsikirjoitusta. Olis mielenkiintoista nähdä, miten tämä teksti on näyttämöllä toiminut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu formaatti tosiaan antoi anteeksi, ja monissa kohtaa mietin, että olisin varmaan jopa juonikäänteistä haltioissani, jos katsoisin niitä mukavassa istuimessa laadukkaan teatterin lavalta. Mutta tällaisenaan se tosiaan oli vähän liikaa/liian vähän, mutta onneksi luin, ei tässä mitään menettänytkään. :D

      Poista